Eilen kuulin teiltä koiran hauketta

Onkohan koirien mielestä outoa, kun niitä on niin monen kokoisia? Kun ihmiset on koko lailla saman pituisia kaikki, jo muutaman kymmenen sentin pituusero saa aikaan tuijotusta ja sitä tulee ajatelleeksi et mitähän minä tekisin jos olisin noin pitkä/lyhyt, olisikohan elämä kovin erilaista.

Tänään näin kirjaston edessä saksanpaimenkoiran, joka oli täysikasvuinen mut ei kuitenkaan mikään tolkuton koljatti, kuten eivät saksanpaimenkoirat ole. Koira bongasi kaksi pientä koiraa, jotka hengailivat ulko-oven tietämillä odotellen omistajaansa palaavaksi. Ja ne koirat tosiaan oli niin pieniä et se oli jo aika merkillepantavaa, niitä olisi voinut helposti luulla paarmoiksi. Niin se saksalainen innostui ja olisi halunnut mennä pikkukoirien tykö, oletettavasti ihan vaan tervehdyskäynnille niin kuin koirilla tapana on, mut saattoi se myös aikoa syödä ne, siitä innostuksen luonteesta oli vaikeaa saada selvää sivustaseuraajana.

Se koira ei näyttänyt yhtään kummastuneelta siitä, että ne toiset on periaatteessa samanlaisia eläimiä mut niiden pitäs muodostaa pieni koirapyramidi että ylenisivät samaan säkäkorkeuteen. Saksankoira näytti ilahtuvan ihan vilpittömästi, “jee, toisia koiria” (tai “jee, iltapalaa) eikä se tuntunut huutelevan että friikit, menkää takas kotimaahanne. Tästä varmaankin voisi kehittää jotain semmoista ylevää, että kaikki koirat erilaisia, kaikki samanarvoisia ja että ihmiset voisivat oppia paljon noilta uljailta nisäkkäiltä. Joku toinen saa kirjoittaa sen jutun.

Sitä paitsi, kaikki koirat ei oo samanarvoisia. Kyllä ne semmoiset saivareen kokoiset lelukoirat on paljon huonompia koiria kuin kunnollisen kokoiset, oikeat koirat, vaikkapa saksankoirat. (On ne pikkukoiratkin silti parempia kuin kissat.)

Ihminen, katso etehen!

Älä rakenna tuhosi siltaa!

Mikä ihme siinä on, kun ihmiset ei osaa kulkea pää pystyssä l. siten, että katsovat menosuuntaansa? Mistään kuvaannollisesta pääpystyydestä en puhu, saatte olla minun puolesta ihan niin masentuneita kuin haluatte. Kun KAIKKI ihmiset AINA tuijottaa joko jalkateriään tai maata noin 30 senttimetrin päässä varpaistaan. Ei siellä ole rahaa, ei nykyään kukaan pudottele kolikoita ja jos pudottaakin, niin joku muu on sen sentin jo ehtinyt kerätä. Eikä tämmöisissä lähes urbaaneissa elinympäristöissä ole yleensä yllättäviä kuoppia tai kantoja tai muitakaan odottamattomia ansoja. Kattokaa eteenne! Sillä ehkäisette senkin, ettei ohjaus ala puoltaa ja kohta kävellään keskellä väylää tai jopa vastaantulevien kaistalla. Ihme porukkaa. Jonain päivänä minä vielä teen sen, mistä olen tähän asti vain haaveksinut.

Melkein tähän liittyen: Liukuportaissa joko kävellään tai seistään jommassakummassa laidassa, että puoleensavetävämmät ja älykkäämmät pääsevät ohi. Kaksi vaihtoehtoa, ei enempää. Jos liukuportaita ei osaa käyttää, voi kävellä portaita tai mennä hissillä. Tai jos haluaa tehdä kaikkein suurimman palveluksen minulle, voi mennä kotiinsa ja pysyä siellä.

Gyromitra esculenta

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Synkkä siksi, kun tämä tapahtui ennen vanhaan eikä ollut valoja. Myrskyinen sen takia kun se kuulostaa dramaattisemmalta. Yöstä ei sen enempää, mutta aamulla heimon poppa-, lauta- tai muuten vaan mies (tai nainen, mutta mieheksi minä sen kyllä kuvittelen) huomasi että kah, tuohon on kasvanut yön aikana tuommoisia rumia ja limaisia juttuja, olisikohan ne maukkaita syödä? Noinko se meni, tuliko sienen löytäjälle ensimmäisenä mieleen syödä kohtaamansa kasvi, tai mitä vihanneksia sienet nyt onkaan? Minun tekisi mieli ajatella että ei, pikemminkin lapsia ja mielenköyhiä varoiteltiin, että noihin ette ainakaan koske, näyttävät epäilyttäviltä ja ovat limaisiakin. Paitsi jos se oli poppamies joka sienen bongasi, sehän olisi ollut ihan innoissaan että jes, mikähän tuo on, limainen, pitääkin syödä se ensi tilassa. Poppamiehet on vähän semmoisia.

Joku kuitenkin söi lopulta sienen. Eikä varmaankaan tykännyt. (Koska sienet on pahoja maultaan ja niljaisia tuntumaltaan.) Ehkä se syöjä ei kuitenkaan kuollut, joka seikka innosti muut heimolaiset etsimään lisää sieniä ja syömään niitä, koska siihen aikaan josta minä puhun, ruoasta oli ainainen puute. Eläimiä ei oltu vielä keksitty eikä viljaa tai mitään, ihmiset söi vaan kynsiään ja jäkälää ja käpyjä ja mustikankukkia. Sienet oli siis ihan ykkösjuttu, vaikka kukaan ei tykännytkään niistä kun maistuivat niin pahalta.

Väistämättä joku löysi jossain vaiheessa myrkyllisen sienen, söi sen ja kuoli. Kuolema oli heimolle suuri menetys, koska se vainaja oli ollut rohkea ja ennakkoluuloton ja kokeillut aina mielellään uusia asioita, kuten kävi viimeiseksi ateriakseen jääneen sienenkin kanssa. Voisi kuvitella, että asia olisi jäänyt siihen ja sen näköiset sienet olisi vastaisuudessa jätetty rauhaan, etenkin kun ne näytti harvinaisen rumilta jopa sieniksi. Mutta ei, joku puolijauhoinen keksi että jos minä keksin tulen, keitän sen tappajasienen ja syön sitten, ihan varmasti en kuole siinä tapauksessa. Keksi, keitti, söi. Kuoli ja haudattiin. Muistotilaisuudessa sureva veli vannoi selättävänsä turmiosienet ja keittävänsä mokoman ei ainoastaan kerran, vaan kaksi kertaa. Luulisi talttuvan tihuvammankin myrkyn sillä tavalla! Vaan kun ei, kohtapa taas kirstua höylättiin. Ja niin kuin kaikissa saduissa ja tarinoissa, asiat tapahtuvat kolmen sarjoissa. Niin myös tässä tapauksessa vielä kolmas sienenkeittäjä tarttui urheasti kauhaan ja keitti tuon kirotun sienen kolmeen kertaan ennen syömistä, ja katso: hänpä ei enää kuollutkaan. Ei se sieni vieläkään hyvältä maistunut, sillä se ei kuulu sienten luonteeseen, mutta kyllä sen kykeni jo syömään. Ja näin tuotiin korvasieni myös tulevaisuuden ihmisten ruokapöytiin.

Niin että kuinkahan moni onkaan kuollut suippomyrkkyseitikkeihin ja valkokärpässieniin ennen kuin niiden syömisyrityksistä on luovuttu?

Miks naiset ei kuuntele musiikkia?

Tuon yleistyksen jälkeen lukijajoukot vavahtelevat närkästyksissään ja voin selittää et mitä oikeastaan tarkoitin mutta en voinut suosiolla sanoa nätisti vaan piti provosoida ihmisiä ensin. Kun kaikki naiset aina (minä jatkan yleistämistä mukavuudenhalun nimissä, eli laiskuuden, en viitsi eritellä että kuka sanoi ja koska teki) sanoo, että laidasta laitaan ja mitä nyt radiosta sattuu tulemaan. Miehet taas listaavat suosikkiartistejaan ja -yhtyeitään kyllästymiseen asti eikä se jää edes siihen, vaan usein ne on tietyt levyt mitkä on hyviä.

Joku voisi kai sanoa tässä kohtaa (jos tätä weblogia joku lukisi) että “miten niin muka radion kuunteleminen ei ole musiikin kuuntelemista, onhan niitä musiikkikanavia radiossa ja etenkin netissä, eikä monipuolista musiikkimakua voi käyttää henkilöä, tässä tapauksessa henkilötärtä, vastaan, sehän on vaan hienoa että on avoin mieli ja korvat.” Mutta! Juuri tuon takia naiset ei kuuntele musiikkia. Ei musiikin kuunteleminen ole vain passiivista vastaanottamista ja tympeiden soittolistojen armoille heittäytymistä kuin joku kevyt ja pieni, mieluusti heiveröinen juttu mikä ajelehtii myrskyävällä merellä jota hämmentää salamoinakin tunnetut kauhat. Jos ei kuuntele musiikkia niin ei pidä myöskään väittää niin tekevänsä, ei se ole mikään vaatimus tai pakko, kaikkien ei tarvitse tykätä samoista asioista, kaikki ei voi olla yhtä hyviä ihmisiä kuin minä.

Toki on niitäkin naisia jotka kuuntelee musiikkia. Niillä on Nirvanan ja Nick Caven ja Mewin ja muiden tyttöbändien levyjä hyllyssä ja niillä on mielipiteitä ja tietoa. Ne on melkein järkiään miesten kouluttamia. Ne on olleet radionkuuntelijoita kunnes ovat tavanneet jonkun valveutuneen miehen, joka itsensä uhraten on sivistänyt naista soittamalla yöt läpeensä levyjä ja selittämällä, minkä takia Alkaline Trio on parempi kuin Klamydia, vaikka eräällä tapaa katsottuna molemmat bändit esittävät punk-musiikkia.

Elokuvien kanssa on usein sama juttu, naiset sanovat katsovansa kauhua, trillereitä ja Johnny Depp -elokuvia. Jos niiltä kysyy et nimeä joku keskivertoa huomattavasti parempi elokuva, niin ne mainitsee Titanicin ja Karibian merirosvoista kertovat elokuvat. Muita elokuvia niistä ei saa irti millään. Kirjojen kanssa on harvemmin tämmöinen tullut vastaan, johtunee siitä että kirjoja ei voi lukea huomaamattaan. Sen takia kirjoja lukevat naiset onkin parhaita.

Sen pituinen se

Saduissa sankarille annetaan prinsessan lisäksi puolikas valtakunnasta. Jos minä olisin kuningas (jonain päivänä vielä, odottakaa vaan), en alkaisi puolittamaan vaivalla rakentamaani valtiota jonkun lohikäärmeentappajan takia. Varmaankin vetäytyisin eläkkeelle ja antaisin koko valtakunnan tyttäreni pelastajalle, mutta säilyttäisin itselläni elinikäisen nautintaoikeuden kaikkiin kuninkaallisiin juttuihin ja valtakuntani asioihin. Koska muutenhan se minulle jäävä puolikas jäisi ihan hunningolle kuoltuani, ellei minulla olisi perillisiä. Totta kai mulla ois se tytär, mutta jos lohikäärmeen kidasta tai noidan linnasta pelastettu prinsessa olisi ainoa lapseni, hän perisi kuoltuani kuitenkin valtakuntani. Jos taas mulla olisi poik(i)a, en usko että hän tai he olisi tai olisivat järin mielissään siitä, et siskon mukana meni myötäjäisinä puolet perintömaista.

Vai onko satujen kuninkailla semmoinen salajuoni, että kunhan tuo minun poika nousee valtaistuimelle, niin piankos se yhden nousukkaan nutistaa ja yhdistää valtakuntani taas kokonaiseksi ja kauniiksi. Koska armeija kuitenkin olisi uskollinen kuninkaalle, ei sillä puolen valtakunnan kuninkaalla olisi mitään jakoa pärjätä sodassa. Miten ne satujen kuninkaat ovatkin niin huonoja hallitsijoita, että ne ei koskaan mieti, onko se tyttären pelastaja edes sovelias – tai halukas! – hallitsemaan kokonaista maata? Koska satuja lukiessa panee väkisin merkille, että sankarit harvoin ovat sankareita. Köyhiä suutareita tai mylläreitä, varkaita, kerjäläisiä ja laiskureita, joilla useimmiten käy vain aivan mieletön – voisi sanoa satumainen – tuuri ja kaikki menee putkeen.

Paitsi että ovat usein rupusakkia, ovat satujen sankarit usein myös hyvin häikäilemättömiä saavuttaakseen päämääränsä. Ensin huijataan paholaiselta taiottu kukkaro, josta ei raha lopu. Paholaisen taikarahoilla ostetaan seitsemän peninkulman saappaat, joiden avulla onnistutaan varastamaan kaikenkatkoja miekka. Miekan turvin saadaan haltuun näkymättömäksi tekevä hattu ja sitten lähdetään sotimaan sitä kammoittavaa jättiläistä vastaan, jonka käsissä on moni uljas naapurimaan prinssi kuollut. Usein käy niin ikävästi, että taitojen puuttuessa joku urakehityksen kannalta tärkeä ihminen (prinsessa tai kuningas) kuolee, mutta ei hätää; voidaan uhata taittaa suden pennulta tai kuningashauelta niskat, ellei susiemo tai hauki paljasta elämänveden lähteen sijaintipaikkaa. Sitten vaan nautitaan työn hedelmistä ja eletään onnellisina elämän loppuun asti.

Riivatun luikurit.

Naisasiaa

Ja miesasiaa myös.

Mikähän siinä on, että kun minä olen mies ja mulla on miespuolisia ystäviä. Ja me ollaan toinen toistamme parempia ihmisiä. Niin silti saa todeta aina vaan ja uudestaan, että kaikki naiset on aina varattuja. Jos sattuukin olemaan joskus nainen jossain joka ei ole (varattu), niin ihan varmasti (semmoisia naisia kyllä on jotka ei olekaan naisia, mut niistä kirjoitettaneen enemmän ihan erinäköisillä sivuilla) siihen on hyvä syy. Sanotaan siis vaikka että kaikki hyvät naiset on aina varattuja.

Jos se loppuisikin tuohon, niin sittenhän asiain tola olisi selitettävissä sillä, että vika on minussa ja tovereissani. (Vaikka minussa ainakaan ei ole mainittavampia vikoja.) Mutta kun ei se lopu! Kun asian tuo esiin naispuolisten ihmisten kanssa, saa kuulla että nainen ystävineen, oivallisia naisia kaikki, on vakuuttunut kaikkien miesten olevan aina varattuja. Ainakin kaikkien hyvien miesten, niistä ei edes puhuta jotka kuuntelevat Corollassaan vieläkin E-roticia tai korvaavat puheessaankin osan kirjaimista num3r0ill4.

Missä niitä kelpo naisia sitten muka tapaa? Ei ainakaan harrastuksissa. Puhun nyt omista harrastuksistani. Minähän olisin ihan myyty, jos kirjastossa tulisi joku neito sanomaan että ”Ai tuo on tuo Volter Kilven Kirkolle. Ootko lukenu Putkinotkon?” Ja tuo oli siis se kaikkein todennäköisin tilanne, jossa kohtaisin naisolennon harrastusteni parissa. En osaa kuvitella et ketään tulisi vastaan kolutessani jonkun autioituneen maalaistalon eltaantunutta kellaria. Totta kyllä, minun harrastukset ei ole niitä parhaita mahdollisia parinmuodostuksen suhteen. Mut en kyllä ala harrastamaan joogaa tai pilatesta tai body pumpia vaan siksi, että pääsisin jotain spandex-pirjoa jututtamaan. Mitä minun pitäisi alkaa harrastaa et tapaisin kiinnostavia, vapaita ja täyspäisiä naisia? Vaikka vaan yhdenkin. Kertokaa se mulle, niin saatte kutsun häihini.

Polkupyörässä on tunnelmaa

On se kyllä hieno keksintö, polkupyörä. Kiitos vaan sille tyypille joka keksi polkupyörän, en kyllä tiedä et pitäisikö minun kiitellä sitä jamppaa joka keksi sen ”älyttömän iso pyörä edessä, pikkuinen takana” –mallin vai sitä joka keksi et noista pyöristä vois hei tehdä saman kokoiset, sit joku vois onnistuakin kapuamaan satulaan. Ois kyllä aika hienoa päästä joskus kokeilemaan semmoista antiikkipyörää, pistäisin puvun päälle, silinterin päähän ja leikkauttaisin poskiparran itselleni. Sitten vaan tally ho ja rimpsalle.

Vaikka pyörällä pääseekin kovaa (ainakin tarvittaessa. Pääseehän pyörällä hitaamminkin jos ei ole kiire tai poliisit perässä.), on eteneminen silti paljon vaivattomampaa kuin juosten tai potkulaudalla tai suksilla tai millä potkukelkalla hyvänsä. Pyöräillessä saa istua rauhassa ja katsella ohi lipuvia – tai kiitäviä – maisemia ylhäisestä korkeudestaan, saapa katsella autoilijoitakin alaspäin, noita maailmantuhoavia ja ylihintaisia pelti- ja muovipömpeleitä. Pyöräillessä kuulee harakan (Pica pica) ja kivitaskun (Oenanthe oenanthe) laulun, voi iskeä silmää vastakkaisen sukupuolen (Homo sapiens sapiens) edustaville edustajille, ehtii väistää hyvin tietä ylittävää siiliä (Erinaceus europaeus) ja on sanalla sanoen paljon enemmän osana maailman menoa kuin autoillessa. Jos luonto ei miellytä ja haluaa omaa rauhaa, voi pivoon tallettaa soittimen, laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella Sparksia ja Venetian Snaresia ajellessaan ja musiikki muodostaa ikään kuin suojaavan kupolin ympärille, saa olla autuaan tietämätön mistään (etenkin niistä sukupuolen edustajista, naisista on vaan harmia) ja matka vaan taittuu kun Maelin pojat laulaa.

Entäs kaupungissa sitten! (Edellisessä kappaleessa puhuin maantie- eli ruraaliajosta, kun siellä matkalla oli niitä eläimiäkin.) Siinä missä autot seisoo valoissa ja kävelijät astuu tahtomattaan purukumiin, joka ei irtoa kengästä millään, pyöräilijä luovii ohi heistä kaikista, luikahtaapa risteyksenkin yli päin punaisia jos vaan autoja ei ole liian lähellä, etenkään poliisiautoja. Ja kun puhutaan luovimisesta ja ohi luikahtamisesta, ei voi jättää mainitsematta lohdutonta testamenttia synkeästä ajastamme: hyväntekeväisyysihmistä. Enkä edes puhu niistä Unicef-lippailla rytmiä ravistelevista kolikonpyytäjistä, vaan näistä liiveihin puetuista idunsyöjistä, jotka pyytävät minuutin aikaasi ja käyttävät viisi. Vielä joitakin aikoja sitten niistä olennoista pääsi ohi 50 metrin katseella*, mutta tätä nykyä ne ei luovutakaan niin helposti, vaan ovat kuin hirvikärpäsiä ja halajavat vertasi, tai rahaa, mitä ne nyt tapaa pyytääkään. Vaan polkupyörä ratsastaa jälleen apuun! Aina ei tarvitse edes lisätä vauhtia, kunhan vaan kaartaa tyylikkäästi anojasta ohitse, mielellään tuulen yläpuolelta ettei tarvitse haistella hassiksen ja tofun katkua.

*50 metrin katse: Katsotaan melkein suoraan eteenpäin, loivasti alaviistoon. Melkein kuin olisit huomannut puolen korttelin päässä maassa setelirahan ja katseesi voimalla estäisit muita huomaamasta sitä ennen kuin ehdit itse paikalle. 50 metrin katseessa on ensiarvoisen tärkeää olla muodostamatta katsekontaktia kenenkään kanssa, etenkään hullujen, humalikkojen tai humanitäärisen avun pyytäjien. Se on se kolmen H:n muistisääntö.

Suomessa taas

Minä päivitän vähän vaiheitani, kun olette varmasti kaikki odottaneet kuola valuen kuin housut että mitä sille ristolle oikein kuuluu. Tulin pois Australiasta, kun ei se eläminen lähtenyt käyntiin siellä missään vaiheessa. Rahaa oli liian vähän, pois oli tultava. Tero jäi sinne vielä, se saa kertoa omasta puolestaan taisteluistaan raivoisien valkohaiden kanssa ja tutkimusmatkoistaan trooppisen Queenslandin sademetsiin. Jo tovi sitten palasin, mutta en ole pitänyt kiirettä tämän sivun päivittämisen kanssa kun ei tätä edes kukaan lue. Nyt varmaankin ajattelette, arvon lukijat, että jos tätä ei kerran kukaan lue niin miksi sitten päivittää laisinkaan. Työttömällä on aikaa, siinä vastaus.

Oli outoa huomata, kuinka noin älyttömän lyhyessä ajassa oppi uusille tavoille, lähinnä kävelemään väärällä puolella katua ja kysymään kassaneidiltä et miten menee. Senkin unohdin, miltä täkäläiset setelit näyttää. Oudon muotoisilta ne tuntuu vieläkin, ohstralialaisrahat oli pitempiä ja kapeampia. Ja jotenkin muovisen tuntuisia. Jos haluatte auttaa minua sopeutumaan Suomen oloihin, niin voitte lähettää seteleitä että saan tuntumaa.

Pieneltä ja ilmavalta näytti Suomi kun palasin, ja raikkaalta. This is a fresh country! Everything here is fresh! I will do well here. (Siinä vähän Eddie Izzardia mukailin, alkuperäinen juttu oli paljon hauskempi. Oma häpeänne jos ette tiedä mistä puhun.) Lensin siis Brisbanesta Sydneyhyn, Sydneystä Abu Dhabiin, Abu Babusta Lontooseen ja Lontoosta Helsinkiin. Helsingistä kolkkasin junalla Joensuuhun ja täällä ollaan vaan.

Se minua arveluttaa kovin, että kun olen aina ollut tämmöistä tyhjänpäiväsitä weblog-toimintaa vastaan. Että mikä minut oikeuttaa kirjoittamaan yhtään mitään, nyt kun ei ole edes tuota matkapäiväkirjanpidon suomaa tekosyytä. Niin vaikka se, että a) ei oo muutakaan tekemistä. Ja b) kun muutkin, niin miksen minäkin. Varmaankin kirjoitan tänne ajoittain maailman epäoikeudenmukaisuuksista (kuten hyttyset ja rahanpuute ja parisuhteettomuus) ja muutenkin pidän semmoista pientä kitinää ja kuvittelen että viestini tavoittaa miljardeja ihmisiä ympäri maailman. (Miljardit ei ehkä puhu suomea, mut onhan niitä kaikenlaisia hirmu käteviä käännösohjelmia, babelfishia ja muita. On se kumma jos ei mene viesti perille.)

Vapaamuurareita, liskoja ja narkomaaneja.

Kunhan joku kysyy multa et mita oli Brisbanessa, niin sanon etta noita juttuja. Kai taalla muutakin on, mut todistettavasti ainakin noiden kolmen eliolajin edustajistoa. Iltana muutamana olin kavelemassa hostellille tuolta keskustasta ja pysahdyin lukemaan vapaamuurareiden temppelin infoplakaattia, niin sielta temppelista ulostautui semmoinen vanhempi miekkonen kysymaan et olenko jasen. Melkein teki mieli sanoa et oon Suomen vapaamuurareiden suurarkontti. Etta Rauhaa, veli. Mut sanoin kuitenkin et enpa ole. David jatkoi kysymalla etta “sinua ei siis kiinnosta vapaamuurareiden toiminta?” Minusta kysymys oli aika kummallinen, olen ollut siina uskossa et vapaamuurareihin ei liityta siina missa neljahoohon tai partioon, se ei ole pelkastaan kiinni siita etta huvittaako liittya. Ehka oon sit vaarassa. (Vapaamuurarit, huomio: Liityn kernaasti jaseneksi jarjestoonne, mulla on paljon kelpo ideoita maailman valloittamiseksi.) Jotain pienta puhetta harjoitettiin siina, David kehui rakennusta. Mina uumoilin et sinne ei varmaankaan saa tulla sisalle, David sanoi et voisin mina sulle tata paikkaa esitella, kun kerran temppeli on suljettu talta paivalta ja oon taalla vartijana. Sanoi et mina en saa havita sen silmista missaan vaiheessa, kun sen pitas tosiaankin oleman vartijana siella. Mulle sopi mainiosti. Ensin David esitteli mulle pohjakerroksen nahtavyydet: suurmestarit jostain alkaen, jonkun ison uurnan johon liittyi joku systeemi, meni ohi et mika juttu se oli. No kun se puhui australiaa, mina oon opiskellu vaan englantia. Sit mentiin toiseen kerrokseen, siella oli kirjasto ja kirjastossa miekka, hirmuinen Glamdring minka tera oli kaiverrettu tayteen …jotain. (Mulla ei ole lupaa menna yksityiskohtiin.) (Tai siis, en saanu selvaa siita ripellyksesta.) Kirjastossa oli myos Brisbanen ensimmaisen muuraritemppelin peruskivi ja suurmestarin valtaistuin, mika se tuoli nyt onkaan nimeltaan. Myos paivallishuoneet naytti minulle David. Kolmas kerros: loosien kerhohuoneet. Tai istuntosalit, en mina tieda mita mikakin on nimeltaan. Huoneen kahdella seinalla oli porrastetusti penkkiriveja, keskilattia oli laatoitettu mustavalkoiseksi ja sen laatoitetun alueen paissa oli semmoiset valtaistuimet taas. Neljas kerros: suuri sali. Se oli aika kehvelin vaikuttava paikka, tolkuttoman iso ja komea halli, istumapaikkoja 800 muurarille, keskilattia oli taas semmoinen shakkiruutujuttu. Ei se oikein mitaan kertonut varsinaisesta toiminnasta, sanoi vaan et tuossa istuu suurmestari ja tuolla se jamppa joka lukee Raamattua ja tuo on kirjurin paikka ja aattele miten hienolta kuulostaa kun taa sali on taynna ja 800 miesta laulaa kansallislaulua. Tuon enempaa en tieda juhlamenoista minakaan, ainakaan en kerro. (Eli en tieda.) Lahtiessani David sanoi etta jos joskus palaat kotimaahasi ja sinua kiinnostaa ryhtya vapaamuurariksi, niin ja iski silmaa paalle. Olisin kysynyt etta mita sitten, mutta sinne tuli nelja pukumiesta ja David sysi minut kiireella ulos.

Tama Brisbanehan on subtrooppisella vyohykkeella, ainakin niin naa mielellaan vaittaa. On taalla palmuja ja jotain eksoottisia yrtteja ja samoja kasveja mita Suomessa yritetaan elattaa ikkunalaudalla tai ostetaan kaupasta aitienpaivana, kai ne on sit merkki esitrooppisuudesta. Tuolla on joku kasvitieteellinen puutarha, siella on paljon tieteellisia kasveja. Kaytiin Teron kaa kavelemassa siella paivana muutamana, vaikka tiistaina. Siella oli myos erittain tieteellisia ja hemmetin rumia hamahakkeja. Mut ne ei oikein minua viehata, vastoin kuin liskot. Kokoliaita (minusta ainakin, Suomessa kun ei oo muita kuin sisiliskoja, jotka on melkein hyonteisia) ja muutenkin hienoja elukoita, siella ne rhododendronien varjossa kuikistelivat kuin kotonaan. Mahtavaa. Eihan jotkut iguaanit ole yhta kuuluisia elaimia kuin koalat tai muut pussielaimet, mut kun nyt nayttaa silta etten tule isoja nisakkaita nakemaan ennen lahtoani, niin mulle riittaa liskotkin oikein mainiosti. (Kylla mina näin kengurun tai wallaroon tai minka lie Melbournessa, mut sen jalkeen minun kamera varastettiin enka siten pysty todistamaan et niita hyppijoita on oikeasti olemassa, mut oli se! Siella se oli lantisessa Maribyrnongissa, eika virkkanut mitaan.)

Sit se kolmas elainlaji. Mullahan ei ole rahaa yhtaan, yritan saastaa muun muassa siten etta en juurikaan syo. Kerran paivassa pitaisi riittaa, niinhan ne sanoo et ken ei tyota tee, sen ei syomankan pida. Tanaan olin siis menossa Woolworthsiin varttia vaille kuusi, ajattelin ostaa annoksen nuudeleita ja ehka pari sampylaa yhdistetyksi aamupalaksi, lounaaksi ja paivalliseksi. Miksei iltapalaksi myos, kun kerran syomaan aletaan. Vaan olikin mennyt kauppa jo puoli kuudelta kiinni, nailla on ihan kieroutuneet aukioloajat taalla. (Melbournessa sentaan oli Safeway auki joka paiva kuudesta aamulla keskiyohon, sinne sentaan ehti joskus. Taalla: yhdeksaan illalla. Viikonloppuisin vielakin vahempaan.) Olin sanomassa. Siina oli kaupan lahella kirkko (Church of Christ) ja niilla soitto raikasi ja banderolli paukkui tuulessa, free BBQ today from 5 pm. (Mina lihavoin tuon kun se oli iso banderolli.) Raikaava soitto oli melko yllattavaa ottaen huomioon et se oli kai jonkun pastorin valitsemaa musiikkia, saapuessani lauloi Beyoncé olevansa hullu ja rakastunut. Ja muita tuommoisia koottuja nuorisohetkutuksia. Vaan mitapa mina niista, ruokaa oli tarjolla! Jonoon vaan kaikkien kulmakunnan narkomaanien, kodittomien ja aboriginaalien kanssa, yritin nayttaa mahdollisimman epamaaraiselta ettei rovasti huomaa ja sano etta poika pois sielta jonosta, oot selvasti rikas matkustavainen, varmaan jostain hyvinvointivaltiosta lahtoisin. Ei huomannut, tai ei ainakaan sanonut. Saatuani ensi hataan riittavaksi katsomani maaran einetta lautaselleni (leipaa salaattia kastiketta jauhelihapihveja) etsin istuimen ja soitin Terolle et tuu tanne, jakavat ruokaa ilmaseks. Tuli se. Syotiin. Puhuttiin jollekin naiselle. Jollekin miehelle myos. Ja lahtiessa viela kolmannelle miehelle. Yllattavaa minusta oli se, etta missaan vaiheessa kukaan ei tullut kaannyttamaan minua/meita, koko ajan odotin et koska joku tulee kysymaan et onko hyvaa ruokaa, ajattele miten hyvia oli myos ne leivat ja kalat joita ne ihmiset soi silloin joskus siella vuorella, ootko muuten kuullut tammoisesta jutusta kuin uskonto. Sain siis syodakseni, nu borjar magen knorra eli maha tuli tayteen, hyva meininki. Niista kodittomista ja muista raskautetuista mulla ei ole mitaan hupaisia anekdootteja kerrottavana, kun ne oli enimmakseen aika surullista vakea, kahmivat taskunsa tayteen ruokatarvikkeita ja menna rapistelivat takaisin koloihinsa.

Kuten huomaatte, rakkaat lukijat, mulle ei siis ihmeita kuulu. Huvitukset pitaa ottaa sielta mista niita saa kiskottua, talla menolla mina olen parin viikon paasta torilla onkimassa mielikuvituskaloja viemarista foliohattu paassa.

Sir Thomas Brisbane

Taa Brisbane on kaytannossa sama kaupunki kuin Sydney ja Melbournekin, joki tekee vahan erilaisen mutkan tuossa ja korkeat talot taitaa muodostaa pikkusen eri nakoisen skylinen. Mut enimmakseen taa on sama kaupunki. Kun pakkasin rinkkaa eilen, huonetoverini Damian sanoi et “siella Brisbanessa on vaikka mita tekemista, viihdytte varmasti.” Kysyin et mita siella sit kannattas tehda. “Juokaa viinaa. Niin siella kaikki muutkin tekee.” Sanoin et ooh, perin omaperaista, onko siella muuta tarjolla? “Jos haluaa olla turisti niin voi menna maksulliseen koalapuistoon silittamaan koaloja (koaloita? koalia?).” Enta muuta? “Ei oikeestaan, ryyppaaminen ja koalat, ei siella oikein muuta ole.” Katotaan nyt miten tarkkaan Damien sai Brisbanen olemuksen vangittua, toistaiseksi en ole nahnyt viela yhtaan koalaa mut sitakin useampia pubeja ja muita juottoloita.

Hostelli on ainakin huonompi kuin Collingwood Backpackers, taalla pitaa maksaa netista, ruokailuvalineista ja tavaroiden turvallisesta sailytyksesta. Ja muutenkin taa Prince Consort on enemman semmoinen laitoshoitolaitos, ankea ja saastainen keittiohalli, ankea pesuhuone ja yllattavankin mukava ja siisti olohuone. Mut onpahan sanky jossa nukkua. En mina siella aio ylettomasti aikaani viettaa kun ulkonakin on oletettavasti vaikka mita hienoa. On oltava, olen ihan vakuuttunut asiasta. Ei mulla nyt muuta.