Vapaamuurareita, liskoja ja narkomaaneja.

Kunhan joku kysyy multa et mita oli Brisbanessa, niin sanon etta noita juttuja. Kai taalla muutakin on, mut todistettavasti ainakin noiden kolmen eliolajin edustajistoa. Iltana muutamana olin kavelemassa hostellille tuolta keskustasta ja pysahdyin lukemaan vapaamuurareiden temppelin infoplakaattia, niin sielta temppelista ulostautui semmoinen vanhempi miekkonen kysymaan et olenko jasen. Melkein teki mieli sanoa et oon Suomen vapaamuurareiden suurarkontti. Etta Rauhaa, veli. Mut sanoin kuitenkin et enpa ole. David jatkoi kysymalla etta “sinua ei siis kiinnosta vapaamuurareiden toiminta?” Minusta kysymys oli aika kummallinen, olen ollut siina uskossa et vapaamuurareihin ei liityta siina missa neljahoohon tai partioon, se ei ole pelkastaan kiinni siita etta huvittaako liittya. Ehka oon sit vaarassa. (Vapaamuurarit, huomio: Liityn kernaasti jaseneksi jarjestoonne, mulla on paljon kelpo ideoita maailman valloittamiseksi.) Jotain pienta puhetta harjoitettiin siina, David kehui rakennusta. Mina uumoilin et sinne ei varmaankaan saa tulla sisalle, David sanoi et voisin mina sulle tata paikkaa esitella, kun kerran temppeli on suljettu talta paivalta ja oon taalla vartijana. Sanoi et mina en saa havita sen silmista missaan vaiheessa, kun sen pitas tosiaankin oleman vartijana siella. Mulle sopi mainiosti. Ensin David esitteli mulle pohjakerroksen nahtavyydet: suurmestarit jostain alkaen, jonkun ison uurnan johon liittyi joku systeemi, meni ohi et mika juttu se oli. No kun se puhui australiaa, mina oon opiskellu vaan englantia. Sit mentiin toiseen kerrokseen, siella oli kirjasto ja kirjastossa miekka, hirmuinen Glamdring minka tera oli kaiverrettu tayteen …jotain. (Mulla ei ole lupaa menna yksityiskohtiin.) (Tai siis, en saanu selvaa siita ripellyksesta.) Kirjastossa oli myos Brisbanen ensimmaisen muuraritemppelin peruskivi ja suurmestarin valtaistuin, mika se tuoli nyt onkaan nimeltaan. Myos paivallishuoneet naytti minulle David. Kolmas kerros: loosien kerhohuoneet. Tai istuntosalit, en mina tieda mita mikakin on nimeltaan. Huoneen kahdella seinalla oli porrastetusti penkkiriveja, keskilattia oli laatoitettu mustavalkoiseksi ja sen laatoitetun alueen paissa oli semmoiset valtaistuimet taas. Neljas kerros: suuri sali. Se oli aika kehvelin vaikuttava paikka, tolkuttoman iso ja komea halli, istumapaikkoja 800 muurarille, keskilattia oli taas semmoinen shakkiruutujuttu. Ei se oikein mitaan kertonut varsinaisesta toiminnasta, sanoi vaan et tuossa istuu suurmestari ja tuolla se jamppa joka lukee Raamattua ja tuo on kirjurin paikka ja aattele miten hienolta kuulostaa kun taa sali on taynna ja 800 miesta laulaa kansallislaulua. Tuon enempaa en tieda juhlamenoista minakaan, ainakaan en kerro. (Eli en tieda.) Lahtiessani David sanoi etta jos joskus palaat kotimaahasi ja sinua kiinnostaa ryhtya vapaamuurariksi, niin ja iski silmaa paalle. Olisin kysynyt etta mita sitten, mutta sinne tuli nelja pukumiesta ja David sysi minut kiireella ulos.

Tama Brisbanehan on subtrooppisella vyohykkeella, ainakin niin naa mielellaan vaittaa. On taalla palmuja ja jotain eksoottisia yrtteja ja samoja kasveja mita Suomessa yritetaan elattaa ikkunalaudalla tai ostetaan kaupasta aitienpaivana, kai ne on sit merkki esitrooppisuudesta. Tuolla on joku kasvitieteellinen puutarha, siella on paljon tieteellisia kasveja. Kaytiin Teron kaa kavelemassa siella paivana muutamana, vaikka tiistaina. Siella oli myos erittain tieteellisia ja hemmetin rumia hamahakkeja. Mut ne ei oikein minua viehata, vastoin kuin liskot. Kokoliaita (minusta ainakin, Suomessa kun ei oo muita kuin sisiliskoja, jotka on melkein hyonteisia) ja muutenkin hienoja elukoita, siella ne rhododendronien varjossa kuikistelivat kuin kotonaan. Mahtavaa. Eihan jotkut iguaanit ole yhta kuuluisia elaimia kuin koalat tai muut pussielaimet, mut kun nyt nayttaa silta etten tule isoja nisakkaita nakemaan ennen lahtoani, niin mulle riittaa liskotkin oikein mainiosti. (Kylla mina näin kengurun tai wallaroon tai minka lie Melbournessa, mut sen jalkeen minun kamera varastettiin enka siten pysty todistamaan et niita hyppijoita on oikeasti olemassa, mut oli se! Siella se oli lantisessa Maribyrnongissa, eika virkkanut mitaan.)

Sit se kolmas elainlaji. Mullahan ei ole rahaa yhtaan, yritan saastaa muun muassa siten etta en juurikaan syo. Kerran paivassa pitaisi riittaa, niinhan ne sanoo et ken ei tyota tee, sen ei syomankan pida. Tanaan olin siis menossa Woolworthsiin varttia vaille kuusi, ajattelin ostaa annoksen nuudeleita ja ehka pari sampylaa yhdistetyksi aamupalaksi, lounaaksi ja paivalliseksi. Miksei iltapalaksi myos, kun kerran syomaan aletaan. Vaan olikin mennyt kauppa jo puoli kuudelta kiinni, nailla on ihan kieroutuneet aukioloajat taalla. (Melbournessa sentaan oli Safeway auki joka paiva kuudesta aamulla keskiyohon, sinne sentaan ehti joskus. Taalla: yhdeksaan illalla. Viikonloppuisin vielakin vahempaan.) Olin sanomassa. Siina oli kaupan lahella kirkko (Church of Christ) ja niilla soitto raikasi ja banderolli paukkui tuulessa, free BBQ today from 5 pm. (Mina lihavoin tuon kun se oli iso banderolli.) Raikaava soitto oli melko yllattavaa ottaen huomioon et se oli kai jonkun pastorin valitsemaa musiikkia, saapuessani lauloi Beyoncé olevansa hullu ja rakastunut. Ja muita tuommoisia koottuja nuorisohetkutuksia. Vaan mitapa mina niista, ruokaa oli tarjolla! Jonoon vaan kaikkien kulmakunnan narkomaanien, kodittomien ja aboriginaalien kanssa, yritin nayttaa mahdollisimman epamaaraiselta ettei rovasti huomaa ja sano etta poika pois sielta jonosta, oot selvasti rikas matkustavainen, varmaan jostain hyvinvointivaltiosta lahtoisin. Ei huomannut, tai ei ainakaan sanonut. Saatuani ensi hataan riittavaksi katsomani maaran einetta lautaselleni (leipaa salaattia kastiketta jauhelihapihveja) etsin istuimen ja soitin Terolle et tuu tanne, jakavat ruokaa ilmaseks. Tuli se. Syotiin. Puhuttiin jollekin naiselle. Jollekin miehelle myos. Ja lahtiessa viela kolmannelle miehelle. Yllattavaa minusta oli se, etta missaan vaiheessa kukaan ei tullut kaannyttamaan minua/meita, koko ajan odotin et koska joku tulee kysymaan et onko hyvaa ruokaa, ajattele miten hyvia oli myos ne leivat ja kalat joita ne ihmiset soi silloin joskus siella vuorella, ootko muuten kuullut tammoisesta jutusta kuin uskonto. Sain siis syodakseni, nu borjar magen knorra eli maha tuli tayteen, hyva meininki. Niista kodittomista ja muista raskautetuista mulla ei ole mitaan hupaisia anekdootteja kerrottavana, kun ne oli enimmakseen aika surullista vakea, kahmivat taskunsa tayteen ruokatarvikkeita ja menna rapistelivat takaisin koloihinsa.

Kuten huomaatte, rakkaat lukijat, mulle ei siis ihmeita kuulu. Huvitukset pitaa ottaa sielta mista niita saa kiskottua, talla menolla mina olen parin viikon paasta torilla onkimassa mielikuvituskaloja viemarista foliohattu paassa.

Sir Thomas Brisbane

Taa Brisbane on kaytannossa sama kaupunki kuin Sydney ja Melbournekin, joki tekee vahan erilaisen mutkan tuossa ja korkeat talot taitaa muodostaa pikkusen eri nakoisen skylinen. Mut enimmakseen taa on sama kaupunki. Kun pakkasin rinkkaa eilen, huonetoverini Damian sanoi et “siella Brisbanessa on vaikka mita tekemista, viihdytte varmasti.” Kysyin et mita siella sit kannattas tehda. “Juokaa viinaa. Niin siella kaikki muutkin tekee.” Sanoin et ooh, perin omaperaista, onko siella muuta tarjolla? “Jos haluaa olla turisti niin voi menna maksulliseen koalapuistoon silittamaan koaloja (koaloita? koalia?).” Enta muuta? “Ei oikeestaan, ryyppaaminen ja koalat, ei siella oikein muuta ole.” Katotaan nyt miten tarkkaan Damien sai Brisbanen olemuksen vangittua, toistaiseksi en ole nahnyt viela yhtaan koalaa mut sitakin useampia pubeja ja muita juottoloita.

Hostelli on ainakin huonompi kuin Collingwood Backpackers, taalla pitaa maksaa netista, ruokailuvalineista ja tavaroiden turvallisesta sailytyksesta. Ja muutenkin taa Prince Consort on enemman semmoinen laitoshoitolaitos, ankea ja saastainen keittiohalli, ankea pesuhuone ja yllattavankin mukava ja siisti olohuone. Mut onpahan sanky jossa nukkua. En mina siella aio ylettomasti aikaani viettaa kun ulkonakin on oletettavasti vaikka mita hienoa. On oltava, olen ihan vakuuttunut asiasta. Ei mulla nyt muuta.

Laatikkolauman keskellä

Olinpahan toissa. Zed antoi Elizabethin numeron ja Elizabeth sanoi etta keskiviikkona 8.30 Middle Brightonissa Black Streetilla. Eihan 8.30 ole edes kovin aikaisin aamulla, mutta kun ottaa huomioon et Middle Brightoniin on tunnin matka tasta kavellen ja vaunulla ja taas vahan kavellen ja lopuks junalla, niin se on sitten 7.30. Ja kun mina en ole aamuisin tehokkaimmillani, niin on hyva varata 45 minuuttia vaadittuihin toimenpiteisiin. Nyt ollaan kellonajassa 6.45. Kun tahan lisataan tieto siita, etta edeltavina oina olen mennyt nukkumaan viiden ja seitseman valissa aamulla, paastaan helposti tulokseen etta sain unta vasta puoli viiden jalkeen. Kyllahan kaks tuntia riittaa, eikos se ole se suositeltu maara aikuiselle? Niin.

En ole koskaan nahnyt yhdessa paikassa niin paljon pahvilaatikoita kuin siella varastolla. Aivan tolkuttomat maarat. Korkeita kasoja, kolme, nelja metria. Pahvilaatikkopaljouden keskella kapeita kujia, joilla kavellessaan sai pelata musertuvansa kiikkeran vuoren alle. Niita laatikoita sitten alettiin ohjeiden mukaan jarjestelemaan, mina ja Simon Ruotsista ja Oliver Kanadasta ja Oliverin kaveri, tuota, Gulliver. Myos Kanadasta. En oo ihan varma et oliko sen nimi Gulliver, varmaankaan ei. En muista et mita se sanoi. (Suomen vaestotietojarjestelma tuntee kaksi Gulliveria, toinen on syntynyt vuosien 1920-1939 valilla ja toinen 2000-2007. Enpa ois arvannu. Tarzaneita on vaan yks, syntynyt 1960-1979 valilla.) Niin… laatikoita. Joo. Elizabeth kaski kantamaan niita paikasta toiseen ihan (naennaisen) mielivaltaisesti, I want these ones over there and that one over here. Minut se nainen ylensi jonkin ajan jalkeen kokoamaan sankya, kai se huomasi sen valtaisan potentiaalin mika minussa kiertaa ja kihelmoi. Kylla niista osista tuli semmoinen sangynkaltainen valmiste, hyva risto. Takaisin laatikoiden pariin. Paitsi etta ruokatunti. Elizabeth sanoi et meilla on kiireinen paiva tulossa, pitakaa pojat tunnin tauko.

Miettikaapa, rakkaat lukijat, tuota tahoillanne hetki. Minun ajatuksissa ei ollenkaan toimi tuommoinen yhdistelma, etta kiire ja tunnin ruokatauko. Niin se kuitenkin sanoi viela uudestaankin, kun kavin kysymassa etta tuntiko se nyt oli, naita maan tunteja? Elizabethin aiti tuli keittiotilaan vahan ajan paasta ja kaivoi suuresta muovikassista jokaiselle puolitoista leipaa ja kourallisen annospakkauksia erilaisia tilkkeita kuten ketsuppia, tartar-kastiketta ja maapahkinavoita. Etta lounas. Syotiin vartti. Vaihdettiin nakemyksia rock-festivaaleista, nuorisomusiikista ja eri maiden erikoisruokalajeista 45 minuuttia. Sitten Elizabethin ruma naama killistelikin jo ovella, etta toihin pojat, nimittain! Pihalla oli juuttaallisen kokoinen kontti, semmoinen laivarahtilaatikko, vaittaisin et se oli jotain kymmenen kertaa 2,5 kertaa 2,5 metria. Tuota luokkaa kumminkin. Ja se kontti oli taynna paffilaatikoita, siis pakattu ihan tetris-tayteen. Kahdeksasta 35 kiloon oli ne laatikot, niita kannettiin varaston katkoihin ohjeiden mukaan. Tyhjentamisen loppuvaiheessa tuli auto hakemaan sita konttia ja Elizabeth tuli hoputtamaan, et minahan sanoin et meilla on kiireinen paiva tulossa, tehkaa nopeammin. Oli se onni et istuttiin tunti puhumassa tyhjaa taukohuoneessa, muuten ei valttamatta olisi tullut edes ihan hirvea kiire.

Kun viimein saatiin kontti tyhjaksi, alkoi laatikoiden uudelleenjarjestely. Elizabethin mieli muuttui vahan valia ja jos asken piti A0206-laatikot laittaa tuonne nurkkaan neljan pinoihin, nyt ne piti siirtaa tahan ja laatia viiden, tai kolmen, laatikon pinoja. Ylettoman saatamisen jalkeen oltiin valmiita. Seuraavaksi inventaario! Alettiin tarkistaa et oliko kutakin laatikkoa tullut niin monta kappaletta kuin piti. Amatoori voisi helposti luulla, etta kyseinen tyovaihe olisi sujunut luontevammin siina vaiheessa kun konttia tyhjennettiin, mutta kai se sitten oli parempi yrittaa muistella et minne vietiin mitkakin laatikot ja tuliko ne kaikki vietya samaan paikkaan. Kolmen tarkistuslaskennan jalkeen tulos oli se, etta kaikkia laatikoita oli joko liian vahan tai liian paljon. Ei kuulemma haitannut, it’s ok, it’s beautiful.

Pihaan ajoi uusi auto, jonka kyydissa oli uusi kontti. Oh Boy! Viela isompia ja painavampia laatikoita! Oh boy! Ja eikun vaan. Homma alkoi puuduttaa jo aika pontevasti, tai sitten laatikoissa oli kryptoniittia koska tunsin voimieni hupenevan sita enemman, kuta useampia laatikoita raahasin alati tayttyvan varastohallin synkkeneviin syovereihin. Siella hallissa kun ei ollut valoja ollenkaan, kaikki valo mita oli tuli kattoikkunoista. Viimeisen tunnin aikana alkoi jo olla vaikeuksia erottaa koodit laatikoiden kyljesta, kun piti taas siirrella ja jarjestella uudestaan et saatiin kaikki mahtumaan sisalle. Jos minun ei koskaan enaa tarvii tehda tuota tyota, niin sekaan ei ole liian lyhyt aika.

Kotimatkalla kavin vaunua odottaessani hakemassa Nalkaisen Jaakon ravintolasta hampurilaiseineen, kun muistin etta mulla ei ole mitaan valmista ruokaa enka ollut vahaisimmassakaan maarin aikeissa alkaa valmistamaan mitaan kymmenen tunnin tyopaivan jalkeen. Ollessani poistumassa vaunusta vieressani seisoi tavallisen typeran nakoinen nuorisolainen, joka ovien avauduttua tarttui ahnaasti paivallispussiini ja ampui juoksemaan ulos. Otteeni piti ja paperi noyrtyi, japikan saaliiksi jai noin neljannes Hungry Jack’sin pussista. Se vandaali kaantyi muutaman metrin turvavalin paasta suuntaani ja huusi jotain, en ymmartanyt sanaakaan sen varkaantekeleen aantelysta. Ei se kuitenkaan kuulostanut silta etta nyt jain ilman ruokaa, voi voi. Enemmankin siina oli semmoinen “haa haa, revin sinun ateriapussin rikki” -savy. Ihme otus oli se. Muutama nainen tuli kysymaan et oonko mina kunnossa. Aika erikoinen kysymys sinansa et se hyokkays ei kohdistunut minun henkiloon vaan siihen omistamaani pikaruokaan, mut ehka ne ajatteli semmoista “syvalle sydameen sattuu” -skenaariota.

Paasin lopulta kotiin. Soin. Menin nukkumaan. Herasin 13 tuntia myohemmin. Ponnistelin itseni sangysta alas. Kamppailin jaakaapin oven ja mehupullon korkin auki. Olo oli kuin koomasta heranneella, tuntui et mika tahansa fyysinen ponnistus on liian ponnistava fyysinen toimitus. Ai niin muuten, siita tyosta maksettiin 15 dollaria tunnilta. Miinus verot. Eli ei melkein yhtaan mitaan. Mut kai se oli arvokas kokemus, tai jotain.