Sen pituinen se

Saduissa sankarille annetaan prinsessan lisäksi puolikas valtakunnasta. Jos minä olisin kuningas (jonain päivänä vielä, odottakaa vaan), en alkaisi puolittamaan vaivalla rakentamaani valtiota jonkun lohikäärmeentappajan takia. Varmaankin vetäytyisin eläkkeelle ja antaisin koko valtakunnan tyttäreni pelastajalle, mutta säilyttäisin itselläni elinikäisen nautintaoikeuden kaikkiin kuninkaallisiin juttuihin ja valtakuntani asioihin. Koska muutenhan se minulle jäävä puolikas jäisi ihan hunningolle kuoltuani, ellei minulla olisi perillisiä. Totta kai mulla ois se tytär, mutta jos lohikäärmeen kidasta tai noidan linnasta pelastettu prinsessa olisi ainoa lapseni, hän perisi kuoltuani kuitenkin valtakuntani. Jos taas mulla olisi poik(i)a, en usko että hän tai he olisi tai olisivat järin mielissään siitä, et siskon mukana meni myötäjäisinä puolet perintömaista.

Vai onko satujen kuninkailla semmoinen salajuoni, että kunhan tuo minun poika nousee valtaistuimelle, niin piankos se yhden nousukkaan nutistaa ja yhdistää valtakuntani taas kokonaiseksi ja kauniiksi. Koska armeija kuitenkin olisi uskollinen kuninkaalle, ei sillä puolen valtakunnan kuninkaalla olisi mitään jakoa pärjätä sodassa. Miten ne satujen kuninkaat ovatkin niin huonoja hallitsijoita, että ne ei koskaan mieti, onko se tyttären pelastaja edes sovelias – tai halukas! – hallitsemaan kokonaista maata? Koska satuja lukiessa panee väkisin merkille, että sankarit harvoin ovat sankareita. Köyhiä suutareita tai mylläreitä, varkaita, kerjäläisiä ja laiskureita, joilla useimmiten käy vain aivan mieletön – voisi sanoa satumainen – tuuri ja kaikki menee putkeen.

Paitsi että ovat usein rupusakkia, ovat satujen sankarit usein myös hyvin häikäilemättömiä saavuttaakseen päämääränsä. Ensin huijataan paholaiselta taiottu kukkaro, josta ei raha lopu. Paholaisen taikarahoilla ostetaan seitsemän peninkulman saappaat, joiden avulla onnistutaan varastamaan kaikenkatkoja miekka. Miekan turvin saadaan haltuun näkymättömäksi tekevä hattu ja sitten lähdetään sotimaan sitä kammoittavaa jättiläistä vastaan, jonka käsissä on moni uljas naapurimaan prinssi kuollut. Usein käy niin ikävästi, että taitojen puuttuessa joku urakehityksen kannalta tärkeä ihminen (prinsessa tai kuningas) kuolee, mutta ei hätää; voidaan uhata taittaa suden pennulta tai kuningashauelta niskat, ellei susiemo tai hauki paljasta elämänveden lähteen sijaintipaikkaa. Sitten vaan nautitaan työn hedelmistä ja eletään onnellisina elämän loppuun asti.

Riivatun luikurit.

Naisasiaa

Ja miesasiaa myös.

Mikähän siinä on, että kun minä olen mies ja mulla on miespuolisia ystäviä. Ja me ollaan toinen toistamme parempia ihmisiä. Niin silti saa todeta aina vaan ja uudestaan, että kaikki naiset on aina varattuja. Jos sattuukin olemaan joskus nainen jossain joka ei ole (varattu), niin ihan varmasti (semmoisia naisia kyllä on jotka ei olekaan naisia, mut niistä kirjoitettaneen enemmän ihan erinäköisillä sivuilla) siihen on hyvä syy. Sanotaan siis vaikka että kaikki hyvät naiset on aina varattuja.

Jos se loppuisikin tuohon, niin sittenhän asiain tola olisi selitettävissä sillä, että vika on minussa ja tovereissani. (Vaikka minussa ainakaan ei ole mainittavampia vikoja.) Mutta kun ei se lopu! Kun asian tuo esiin naispuolisten ihmisten kanssa, saa kuulla että nainen ystävineen, oivallisia naisia kaikki, on vakuuttunut kaikkien miesten olevan aina varattuja. Ainakin kaikkien hyvien miesten, niistä ei edes puhuta jotka kuuntelevat Corollassaan vieläkin E-roticia tai korvaavat puheessaankin osan kirjaimista num3r0ill4.

Missä niitä kelpo naisia sitten muka tapaa? Ei ainakaan harrastuksissa. Puhun nyt omista harrastuksistani. Minähän olisin ihan myyty, jos kirjastossa tulisi joku neito sanomaan että ”Ai tuo on tuo Volter Kilven Kirkolle. Ootko lukenu Putkinotkon?” Ja tuo oli siis se kaikkein todennäköisin tilanne, jossa kohtaisin naisolennon harrastusteni parissa. En osaa kuvitella et ketään tulisi vastaan kolutessani jonkun autioituneen maalaistalon eltaantunutta kellaria. Totta kyllä, minun harrastukset ei ole niitä parhaita mahdollisia parinmuodostuksen suhteen. Mut en kyllä ala harrastamaan joogaa tai pilatesta tai body pumpia vaan siksi, että pääsisin jotain spandex-pirjoa jututtamaan. Mitä minun pitäisi alkaa harrastaa et tapaisin kiinnostavia, vapaita ja täyspäisiä naisia? Vaikka vaan yhdenkin. Kertokaa se mulle, niin saatte kutsun häihini.

Polkupyörässä on tunnelmaa

On se kyllä hieno keksintö, polkupyörä. Kiitos vaan sille tyypille joka keksi polkupyörän, en kyllä tiedä et pitäisikö minun kiitellä sitä jamppaa joka keksi sen ”älyttömän iso pyörä edessä, pikkuinen takana” –mallin vai sitä joka keksi et noista pyöristä vois hei tehdä saman kokoiset, sit joku vois onnistuakin kapuamaan satulaan. Ois kyllä aika hienoa päästä joskus kokeilemaan semmoista antiikkipyörää, pistäisin puvun päälle, silinterin päähän ja leikkauttaisin poskiparran itselleni. Sitten vaan tally ho ja rimpsalle.

Vaikka pyörällä pääseekin kovaa (ainakin tarvittaessa. Pääseehän pyörällä hitaamminkin jos ei ole kiire tai poliisit perässä.), on eteneminen silti paljon vaivattomampaa kuin juosten tai potkulaudalla tai suksilla tai millä potkukelkalla hyvänsä. Pyöräillessä saa istua rauhassa ja katsella ohi lipuvia – tai kiitäviä – maisemia ylhäisestä korkeudestaan, saapa katsella autoilijoitakin alaspäin, noita maailmantuhoavia ja ylihintaisia pelti- ja muovipömpeleitä. Pyöräillessä kuulee harakan (Pica pica) ja kivitaskun (Oenanthe oenanthe) laulun, voi iskeä silmää vastakkaisen sukupuolen (Homo sapiens sapiens) edustaville edustajille, ehtii väistää hyvin tietä ylittävää siiliä (Erinaceus europaeus) ja on sanalla sanoen paljon enemmän osana maailman menoa kuin autoillessa. Jos luonto ei miellytä ja haluaa omaa rauhaa, voi pivoon tallettaa soittimen, laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella Sparksia ja Venetian Snaresia ajellessaan ja musiikki muodostaa ikään kuin suojaavan kupolin ympärille, saa olla autuaan tietämätön mistään (etenkin niistä sukupuolen edustajista, naisista on vaan harmia) ja matka vaan taittuu kun Maelin pojat laulaa.

Entäs kaupungissa sitten! (Edellisessä kappaleessa puhuin maantie- eli ruraaliajosta, kun siellä matkalla oli niitä eläimiäkin.) Siinä missä autot seisoo valoissa ja kävelijät astuu tahtomattaan purukumiin, joka ei irtoa kengästä millään, pyöräilijä luovii ohi heistä kaikista, luikahtaapa risteyksenkin yli päin punaisia jos vaan autoja ei ole liian lähellä, etenkään poliisiautoja. Ja kun puhutaan luovimisesta ja ohi luikahtamisesta, ei voi jättää mainitsematta lohdutonta testamenttia synkeästä ajastamme: hyväntekeväisyysihmistä. Enkä edes puhu niistä Unicef-lippailla rytmiä ravistelevista kolikonpyytäjistä, vaan näistä liiveihin puetuista idunsyöjistä, jotka pyytävät minuutin aikaasi ja käyttävät viisi. Vielä joitakin aikoja sitten niistä olennoista pääsi ohi 50 metrin katseella*, mutta tätä nykyä ne ei luovutakaan niin helposti, vaan ovat kuin hirvikärpäsiä ja halajavat vertasi, tai rahaa, mitä ne nyt tapaa pyytääkään. Vaan polkupyörä ratsastaa jälleen apuun! Aina ei tarvitse edes lisätä vauhtia, kunhan vaan kaartaa tyylikkäästi anojasta ohitse, mielellään tuulen yläpuolelta ettei tarvitse haistella hassiksen ja tofun katkua.

*50 metrin katse: Katsotaan melkein suoraan eteenpäin, loivasti alaviistoon. Melkein kuin olisit huomannut puolen korttelin päässä maassa setelirahan ja katseesi voimalla estäisit muita huomaamasta sitä ennen kuin ehdit itse paikalle. 50 metrin katseessa on ensiarvoisen tärkeää olla muodostamatta katsekontaktia kenenkään kanssa, etenkään hullujen, humalikkojen tai humanitäärisen avun pyytäjien. Se on se kolmen H:n muistisääntö.

Suomessa taas

Minä päivitän vähän vaiheitani, kun olette varmasti kaikki odottaneet kuola valuen kuin housut että mitä sille ristolle oikein kuuluu. Tulin pois Australiasta, kun ei se eläminen lähtenyt käyntiin siellä missään vaiheessa. Rahaa oli liian vähän, pois oli tultava. Tero jäi sinne vielä, se saa kertoa omasta puolestaan taisteluistaan raivoisien valkohaiden kanssa ja tutkimusmatkoistaan trooppisen Queenslandin sademetsiin. Jo tovi sitten palasin, mutta en ole pitänyt kiirettä tämän sivun päivittämisen kanssa kun ei tätä edes kukaan lue. Nyt varmaankin ajattelette, arvon lukijat, että jos tätä ei kerran kukaan lue niin miksi sitten päivittää laisinkaan. Työttömällä on aikaa, siinä vastaus.

Oli outoa huomata, kuinka noin älyttömän lyhyessä ajassa oppi uusille tavoille, lähinnä kävelemään väärällä puolella katua ja kysymään kassaneidiltä et miten menee. Senkin unohdin, miltä täkäläiset setelit näyttää. Oudon muotoisilta ne tuntuu vieläkin, ohstralialaisrahat oli pitempiä ja kapeampia. Ja jotenkin muovisen tuntuisia. Jos haluatte auttaa minua sopeutumaan Suomen oloihin, niin voitte lähettää seteleitä että saan tuntumaa.

Pieneltä ja ilmavalta näytti Suomi kun palasin, ja raikkaalta. This is a fresh country! Everything here is fresh! I will do well here. (Siinä vähän Eddie Izzardia mukailin, alkuperäinen juttu oli paljon hauskempi. Oma häpeänne jos ette tiedä mistä puhun.) Lensin siis Brisbanesta Sydneyhyn, Sydneystä Abu Dhabiin, Abu Babusta Lontooseen ja Lontoosta Helsinkiin. Helsingistä kolkkasin junalla Joensuuhun ja täällä ollaan vaan.

Se minua arveluttaa kovin, että kun olen aina ollut tämmöistä tyhjänpäiväsitä weblog-toimintaa vastaan. Että mikä minut oikeuttaa kirjoittamaan yhtään mitään, nyt kun ei ole edes tuota matkapäiväkirjanpidon suomaa tekosyytä. Niin vaikka se, että a) ei oo muutakaan tekemistä. Ja b) kun muutkin, niin miksen minäkin. Varmaankin kirjoitan tänne ajoittain maailman epäoikeudenmukaisuuksista (kuten hyttyset ja rahanpuute ja parisuhteettomuus) ja muutenkin pidän semmoista pientä kitinää ja kuvittelen että viestini tavoittaa miljardeja ihmisiä ympäri maailman. (Miljardit ei ehkä puhu suomea, mut onhan niitä kaikenlaisia hirmu käteviä käännösohjelmia, babelfishia ja muita. On se kumma jos ei mene viesti perille.)