Polkupyörässä on tunnelmaa

On se kyllä hieno keksintö, polkupyörä. Kiitos vaan sille tyypille joka keksi polkupyörän, en kyllä tiedä et pitäisikö minun kiitellä sitä jamppaa joka keksi sen ”älyttömän iso pyörä edessä, pikkuinen takana” –mallin vai sitä joka keksi et noista pyöristä vois hei tehdä saman kokoiset, sit joku vois onnistuakin kapuamaan satulaan. Ois kyllä aika hienoa päästä joskus kokeilemaan semmoista antiikkipyörää, pistäisin puvun päälle, silinterin päähän ja leikkauttaisin poskiparran itselleni. Sitten vaan tally ho ja rimpsalle.

Vaikka pyörällä pääseekin kovaa (ainakin tarvittaessa. Pääseehän pyörällä hitaamminkin jos ei ole kiire tai poliisit perässä.), on eteneminen silti paljon vaivattomampaa kuin juosten tai potkulaudalla tai suksilla tai millä potkukelkalla hyvänsä. Pyöräillessä saa istua rauhassa ja katsella ohi lipuvia – tai kiitäviä – maisemia ylhäisestä korkeudestaan, saapa katsella autoilijoitakin alaspäin, noita maailmantuhoavia ja ylihintaisia pelti- ja muovipömpeleitä. Pyöräillessä kuulee harakan (Pica pica) ja kivitaskun (Oenanthe oenanthe) laulun, voi iskeä silmää vastakkaisen sukupuolen (Homo sapiens sapiens) edustaville edustajille, ehtii väistää hyvin tietä ylittävää siiliä (Erinaceus europaeus) ja on sanalla sanoen paljon enemmän osana maailman menoa kuin autoillessa. Jos luonto ei miellytä ja haluaa omaa rauhaa, voi pivoon tallettaa soittimen, laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella Sparksia ja Venetian Snaresia ajellessaan ja musiikki muodostaa ikään kuin suojaavan kupolin ympärille, saa olla autuaan tietämätön mistään (etenkin niistä sukupuolen edustajista, naisista on vaan harmia) ja matka vaan taittuu kun Maelin pojat laulaa.

Entäs kaupungissa sitten! (Edellisessä kappaleessa puhuin maantie- eli ruraaliajosta, kun siellä matkalla oli niitä eläimiäkin.) Siinä missä autot seisoo valoissa ja kävelijät astuu tahtomattaan purukumiin, joka ei irtoa kengästä millään, pyöräilijä luovii ohi heistä kaikista, luikahtaapa risteyksenkin yli päin punaisia jos vaan autoja ei ole liian lähellä, etenkään poliisiautoja. Ja kun puhutaan luovimisesta ja ohi luikahtamisesta, ei voi jättää mainitsematta lohdutonta testamenttia synkeästä ajastamme: hyväntekeväisyysihmistä. Enkä edes puhu niistä Unicef-lippailla rytmiä ravistelevista kolikonpyytäjistä, vaan näistä liiveihin puetuista idunsyöjistä, jotka pyytävät minuutin aikaasi ja käyttävät viisi. Vielä joitakin aikoja sitten niistä olennoista pääsi ohi 50 metrin katseella*, mutta tätä nykyä ne ei luovutakaan niin helposti, vaan ovat kuin hirvikärpäsiä ja halajavat vertasi, tai rahaa, mitä ne nyt tapaa pyytääkään. Vaan polkupyörä ratsastaa jälleen apuun! Aina ei tarvitse edes lisätä vauhtia, kunhan vaan kaartaa tyylikkäästi anojasta ohitse, mielellään tuulen yläpuolelta ettei tarvitse haistella hassiksen ja tofun katkua.

*50 metrin katse: Katsotaan melkein suoraan eteenpäin, loivasti alaviistoon. Melkein kuin olisit huomannut puolen korttelin päässä maassa setelirahan ja katseesi voimalla estäisit muita huomaamasta sitä ennen kuin ehdit itse paikalle. 50 metrin katseessa on ensiarvoisen tärkeää olla muodostamatta katsekontaktia kenenkään kanssa, etenkään hullujen, humalikkojen tai humanitäärisen avun pyytäjien. Se on se kolmen H:n muistisääntö.