Eilen kuulin teiltä koiran hauketta

Onkohan koirien mielestä outoa, kun niitä on niin monen kokoisia? Kun ihmiset on koko lailla saman pituisia kaikki, jo muutaman kymmenen sentin pituusero saa aikaan tuijotusta ja sitä tulee ajatelleeksi et mitähän minä tekisin jos olisin noin pitkä/lyhyt, olisikohan elämä kovin erilaista.

Tänään näin kirjaston edessä saksanpaimenkoiran, joka oli täysikasvuinen mut ei kuitenkaan mikään tolkuton koljatti, kuten eivät saksanpaimenkoirat ole. Koira bongasi kaksi pientä koiraa, jotka hengailivat ulko-oven tietämillä odotellen omistajaansa palaavaksi. Ja ne koirat tosiaan oli niin pieniä et se oli jo aika merkillepantavaa, niitä olisi voinut helposti luulla paarmoiksi. Niin se saksalainen innostui ja olisi halunnut mennä pikkukoirien tykö, oletettavasti ihan vaan tervehdyskäynnille niin kuin koirilla tapana on, mut saattoi se myös aikoa syödä ne, siitä innostuksen luonteesta oli vaikeaa saada selvää sivustaseuraajana.

Se koira ei näyttänyt yhtään kummastuneelta siitä, että ne toiset on periaatteessa samanlaisia eläimiä mut niiden pitäs muodostaa pieni koirapyramidi että ylenisivät samaan säkäkorkeuteen. Saksankoira näytti ilahtuvan ihan vilpittömästi, “jee, toisia koiria” (tai “jee, iltapalaa) eikä se tuntunut huutelevan että friikit, menkää takas kotimaahanne. Tästä varmaankin voisi kehittää jotain semmoista ylevää, että kaikki koirat erilaisia, kaikki samanarvoisia ja että ihmiset voisivat oppia paljon noilta uljailta nisäkkäiltä. Joku toinen saa kirjoittaa sen jutun.

Sitä paitsi, kaikki koirat ei oo samanarvoisia. Kyllä ne semmoiset saivareen kokoiset lelukoirat on paljon huonompia koiria kuin kunnollisen kokoiset, oikeat koirat, vaikkapa saksankoirat. (On ne pikkukoiratkin silti parempia kuin kissat.)

Ihminen, katso etehen!

Älä rakenna tuhosi siltaa!

Mikä ihme siinä on, kun ihmiset ei osaa kulkea pää pystyssä l. siten, että katsovat menosuuntaansa? Mistään kuvaannollisesta pääpystyydestä en puhu, saatte olla minun puolesta ihan niin masentuneita kuin haluatte. Kun KAIKKI ihmiset AINA tuijottaa joko jalkateriään tai maata noin 30 senttimetrin päässä varpaistaan. Ei siellä ole rahaa, ei nykyään kukaan pudottele kolikoita ja jos pudottaakin, niin joku muu on sen sentin jo ehtinyt kerätä. Eikä tämmöisissä lähes urbaaneissa elinympäristöissä ole yleensä yllättäviä kuoppia tai kantoja tai muitakaan odottamattomia ansoja. Kattokaa eteenne! Sillä ehkäisette senkin, ettei ohjaus ala puoltaa ja kohta kävellään keskellä väylää tai jopa vastaantulevien kaistalla. Ihme porukkaa. Jonain päivänä minä vielä teen sen, mistä olen tähän asti vain haaveksinut.

Melkein tähän liittyen: Liukuportaissa joko kävellään tai seistään jommassakummassa laidassa, että puoleensavetävämmät ja älykkäämmät pääsevät ohi. Kaksi vaihtoehtoa, ei enempää. Jos liukuportaita ei osaa käyttää, voi kävellä portaita tai mennä hissillä. Tai jos haluaa tehdä kaikkein suurimman palveluksen minulle, voi mennä kotiinsa ja pysyä siellä.

Gyromitra esculenta

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Synkkä siksi, kun tämä tapahtui ennen vanhaan eikä ollut valoja. Myrskyinen sen takia kun se kuulostaa dramaattisemmalta. Yöstä ei sen enempää, mutta aamulla heimon poppa-, lauta- tai muuten vaan mies (tai nainen, mutta mieheksi minä sen kyllä kuvittelen) huomasi että kah, tuohon on kasvanut yön aikana tuommoisia rumia ja limaisia juttuja, olisikohan ne maukkaita syödä? Noinko se meni, tuliko sienen löytäjälle ensimmäisenä mieleen syödä kohtaamansa kasvi, tai mitä vihanneksia sienet nyt onkaan? Minun tekisi mieli ajatella että ei, pikemminkin lapsia ja mielenköyhiä varoiteltiin, että noihin ette ainakaan koske, näyttävät epäilyttäviltä ja ovat limaisiakin. Paitsi jos se oli poppamies joka sienen bongasi, sehän olisi ollut ihan innoissaan että jes, mikähän tuo on, limainen, pitääkin syödä se ensi tilassa. Poppamiehet on vähän semmoisia.

Joku kuitenkin söi lopulta sienen. Eikä varmaankaan tykännyt. (Koska sienet on pahoja maultaan ja niljaisia tuntumaltaan.) Ehkä se syöjä ei kuitenkaan kuollut, joka seikka innosti muut heimolaiset etsimään lisää sieniä ja syömään niitä, koska siihen aikaan josta minä puhun, ruoasta oli ainainen puute. Eläimiä ei oltu vielä keksitty eikä viljaa tai mitään, ihmiset söi vaan kynsiään ja jäkälää ja käpyjä ja mustikankukkia. Sienet oli siis ihan ykkösjuttu, vaikka kukaan ei tykännytkään niistä kun maistuivat niin pahalta.

Väistämättä joku löysi jossain vaiheessa myrkyllisen sienen, söi sen ja kuoli. Kuolema oli heimolle suuri menetys, koska se vainaja oli ollut rohkea ja ennakkoluuloton ja kokeillut aina mielellään uusia asioita, kuten kävi viimeiseksi ateriakseen jääneen sienenkin kanssa. Voisi kuvitella, että asia olisi jäänyt siihen ja sen näköiset sienet olisi vastaisuudessa jätetty rauhaan, etenkin kun ne näytti harvinaisen rumilta jopa sieniksi. Mutta ei, joku puolijauhoinen keksi että jos minä keksin tulen, keitän sen tappajasienen ja syön sitten, ihan varmasti en kuole siinä tapauksessa. Keksi, keitti, söi. Kuoli ja haudattiin. Muistotilaisuudessa sureva veli vannoi selättävänsä turmiosienet ja keittävänsä mokoman ei ainoastaan kerran, vaan kaksi kertaa. Luulisi talttuvan tihuvammankin myrkyn sillä tavalla! Vaan kun ei, kohtapa taas kirstua höylättiin. Ja niin kuin kaikissa saduissa ja tarinoissa, asiat tapahtuvat kolmen sarjoissa. Niin myös tässä tapauksessa vielä kolmas sienenkeittäjä tarttui urheasti kauhaan ja keitti tuon kirotun sienen kolmeen kertaan ennen syömistä, ja katso: hänpä ei enää kuollutkaan. Ei se sieni vieläkään hyvältä maistunut, sillä se ei kuulu sienten luonteeseen, mutta kyllä sen kykeni jo syömään. Ja näin tuotiin korvasieni myös tulevaisuuden ihmisten ruokapöytiin.

Niin että kuinkahan moni onkaan kuollut suippomyrkkyseitikkeihin ja valkokärpässieniin ennen kuin niiden syömisyrityksistä on luovuttu?