Gyromitra esculenta

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Synkkä siksi, kun tämä tapahtui ennen vanhaan eikä ollut valoja. Myrskyinen sen takia kun se kuulostaa dramaattisemmalta. Yöstä ei sen enempää, mutta aamulla heimon poppa-, lauta- tai muuten vaan mies (tai nainen, mutta mieheksi minä sen kyllä kuvittelen) huomasi että kah, tuohon on kasvanut yön aikana tuommoisia rumia ja limaisia juttuja, olisikohan ne maukkaita syödä? Noinko se meni, tuliko sienen löytäjälle ensimmäisenä mieleen syödä kohtaamansa kasvi, tai mitä vihanneksia sienet nyt onkaan? Minun tekisi mieli ajatella että ei, pikemminkin lapsia ja mielenköyhiä varoiteltiin, että noihin ette ainakaan koske, näyttävät epäilyttäviltä ja ovat limaisiakin. Paitsi jos se oli poppamies joka sienen bongasi, sehän olisi ollut ihan innoissaan että jes, mikähän tuo on, limainen, pitääkin syödä se ensi tilassa. Poppamiehet on vähän semmoisia.

Joku kuitenkin söi lopulta sienen. Eikä varmaankaan tykännyt. (Koska sienet on pahoja maultaan ja niljaisia tuntumaltaan.) Ehkä se syöjä ei kuitenkaan kuollut, joka seikka innosti muut heimolaiset etsimään lisää sieniä ja syömään niitä, koska siihen aikaan josta minä puhun, ruoasta oli ainainen puute. Eläimiä ei oltu vielä keksitty eikä viljaa tai mitään, ihmiset söi vaan kynsiään ja jäkälää ja käpyjä ja mustikankukkia. Sienet oli siis ihan ykkösjuttu, vaikka kukaan ei tykännytkään niistä kun maistuivat niin pahalta.

Väistämättä joku löysi jossain vaiheessa myrkyllisen sienen, söi sen ja kuoli. Kuolema oli heimolle suuri menetys, koska se vainaja oli ollut rohkea ja ennakkoluuloton ja kokeillut aina mielellään uusia asioita, kuten kävi viimeiseksi ateriakseen jääneen sienenkin kanssa. Voisi kuvitella, että asia olisi jäänyt siihen ja sen näköiset sienet olisi vastaisuudessa jätetty rauhaan, etenkin kun ne näytti harvinaisen rumilta jopa sieniksi. Mutta ei, joku puolijauhoinen keksi että jos minä keksin tulen, keitän sen tappajasienen ja syön sitten, ihan varmasti en kuole siinä tapauksessa. Keksi, keitti, söi. Kuoli ja haudattiin. Muistotilaisuudessa sureva veli vannoi selättävänsä turmiosienet ja keittävänsä mokoman ei ainoastaan kerran, vaan kaksi kertaa. Luulisi talttuvan tihuvammankin myrkyn sillä tavalla! Vaan kun ei, kohtapa taas kirstua höylättiin. Ja niin kuin kaikissa saduissa ja tarinoissa, asiat tapahtuvat kolmen sarjoissa. Niin myös tässä tapauksessa vielä kolmas sienenkeittäjä tarttui urheasti kauhaan ja keitti tuon kirotun sienen kolmeen kertaan ennen syömistä, ja katso: hänpä ei enää kuollutkaan. Ei se sieni vieläkään hyvältä maistunut, sillä se ei kuulu sienten luonteeseen, mutta kyllä sen kykeni jo syömään. Ja näin tuotiin korvasieni myös tulevaisuuden ihmisten ruokapöytiin.

Niin että kuinkahan moni onkaan kuollut suippomyrkkyseitikkeihin ja valkokärpässieniin ennen kuin niiden syömisyrityksistä on luovuttu?