Tänään näin kirjaston edessä saksanpaimenkoiran, joka oli täysikasvuinen mut ei kuitenkaan mikään tolkuton koljatti, kuten eivät saksanpaimenkoirat ole. Koira bongasi kaksi pientä koiraa, jotka hengailivat ulko-oven tietämillä odotellen omistajaansa palaavaksi. Ja ne koirat tosiaan oli niin pieniä et se oli jo aika merkillepantavaa, niitä olisi voinut helposti luulla paarmoiksi. Niin se saksalainen innostui ja olisi halunnut mennä pikkukoirien tykö, oletettavasti ihan vaan tervehdyskäynnille niin kuin koirilla tapana on, mut saattoi se myös aikoa syödä ne, siitä innostuksen luonteesta oli vaikeaa saada selvää sivustaseuraajana.

Se koira ei näyttänyt yhtään kummastuneelta siitä, että ne toiset on periaatteessa samanlaisia eläimiä mut niiden pitäs muodostaa pieni koirapyramidi että ylenisivät samaan säkäkorkeuteen. Saksankoira näytti ilahtuvan ihan vilpittömästi, “jee, toisia koiria” (tai “jee, iltapalaa”) eikä se tuntunut huutelevan että friikit, menkää takas kotimaahanne. Tästä varmaankin voisi kehittää jotain semmoista ylevää, että kaikki koirat erilaisia, kaikki samanarvoisia ja että ihmiset voisivat oppia paljon noilta uljailta nisäkkäiltä. Joku toinen saa kirjoittaa sen jutun.

Sitä paitsi, kaikki koirat ei oo samanarvoisia. Kyllä ne semmoiset saivareen kokoiset lelukoirat on paljon huonompia koiria kuin kunnollisen kokoiset, oikeat koirat, vaikkapa saksankoirat. (On ne pikkukoiratkin silti parempia kuin kissat.)

Mikä ihme siinä on, kun ihmiset ei osaa kulkea pää pystyssä l. siten, että katsovat menosuuntaansa? Mistään kuvaannollisesta pääpystyydestä en puhu, saatte olla minun puolesta ihan niin masentuneita kuin haluatte. Kun KAIKKI ihmiset AINA tuijottaa joko jalkateriään tai maata noin 30 senttimetrin päässä varpaistaan. Ei siellä ole rahaa, ei nykyään kukaan pudottele kolikoita ja jos pudottaakin, niin joku muu on sen sentin jo ehtinyt kerätä. Eikä tämmöisissä lähes urbaaneissa elinympäristöissä ole yleensä yllättäviä kuoppia tai kantoja tai muitakaan odottamattomia ansoja. Kattokaa eteenne! Sillä ehkäisette senkin, ettei ohjaus ala puoltaa ja kohta kävellään keskellä väylää tai jopa vastaantulevien kaistalla. Ihme porukkaa. Jonain päivänä minä vielä teen sen, mistä olen tähän asti vain haaveksinut.

Melkein tähän liittyen: Liukuportaissa joko kävellään tai seistään jommassakummassa laidassa, että puoleensavetävämmät ja älykkäämmät pääsevät ohi. Kaksi vaihtoehtoa, ei enempää. Jos liukuportaita ei osaa käyttää, voi kävellä portaita tai mennä hissillä. Tai jos haluaa tehdä kaikkein suurimman palveluksen minulle, voi mennä kotiinsa ja pysyä siellä.

Joku kuitenkin söi lopulta sienen. Eikä varmaankaan tykännyt. (Koska sienet on pahoja maultaan ja niljaisia tuntumaltaan.) Ehkä se syöjä ei kuitenkaan kuollut, joka seikka innosti muut heimolaiset etsimään lisää sieniä ja syömään niitä, koska siihen aikaan josta minä puhun, ruoasta oli ainainen puute. Eläimiä ei oltu vielä keksitty eikä viljaa tai mitään, ihmiset söi vaan kynsiään ja jäkälää ja käpyjä ja mustikankukkia. Sienet oli siis ihan ykkösjuttu, vaikka kukaan ei tykännytkään niistä kun maistuivat niin pahalta.

Väistämättä joku löysi jossain vaiheessa myrkyllisen sienen, söi sen ja kuoli. Kuolema oli heimolle suuri menetys, koska se vainaja oli ollut rohkea ja ennakkoluuloton ja kokeillut aina mielellään uusia asioita, kuten kävi viimeiseksi ateriakseen jääneen sienenkin kanssa. Voisi kuvitella, että asia olisi jäänyt siihen ja sen näköiset sienet olisi vastaisuudessa jätetty rauhaan, etenkin kun ne näytti harvinaisen rumilta jopa sieniksi. Mutta ei, joku puolijauhoinen keksi että jos minä keksin tulen, keitän sen tappajasienen ja syön sitten, ihan varmasti en kuole siinä tapauksessa. Keksi, keitti, söi. Kuoli ja haudattiin. Muistotilaisuudessa sureva veli vannoi selättävänsä turmiosienet ja keittävänsä mokoman ei ainoastaan kerran, vaan kaksi kertaa. Luulisi talttuvan tihuvammankin myrkyn sillä tavalla! Vaan kun ei, kohtapa taas kirstua höylättiin. Ja niin kuin kaikissa saduissa ja tarinoissa, asiat tapahtuvat kolmen sarjoissa. Niin myös tässä tapauksessa vielä kolmas sienenkeittäjä tarttui urheasti kauhaan ja keitti tuon kirotun sienen kolmeen kertaan ennen syömistä, ja katso: hänpä ei enää kuollutkaan. Ei se sieni vieläkään hyvältä maistunut, sillä se ei kuulu sienten luonteeseen, mutta kyllä sen kykeni jo syömään. Ja näin tuotiin korvasieni myös tulevaisuuden ihmisten ruokapöytiin.

Niin että kuinkahan moni onkaan kuollut suippomyrkkyseitikkeihin ja valkokärpässieniin ennen kuin niiden syömisyrityksistä on luovuttu?

Joku voisi kai sanoa tässä kohtaa (jos tätä weblogia joku lukisi) että “miten niin muka radion kuunteleminen ei ole musiikin kuuntelemista, onhan niitä musiikkikanavia radiossa ja etenkin netissä, eikä monipuolista musiikkimakua voi käyttää henkilöä, tässä tapauksessa henkilötärtä, vastaan, sehän on vaan hienoa että on avoin mieli ja korvat.” Mutta! Juuri tuon takia naiset ei kuuntele musiikkia. Ei musiikin kuunteleminen ole vain passiivista vastaanottamista ja tympeiden soittolistojen armoille heittäytymistä kuin joku kevyt ja pieni, mieluusti heiveröinen juttu mikä ajelehtii myrskyävällä merellä jota hämmentää salamoinakin tunnetut kauhat. Jos ei kuuntele musiikkia niin ei pidä myöskään väittää niin tekevänsä, ei se ole mikään vaatimus tai pakko, kaikkien ei tarvitse tykätä samoista asioista, kaikki ei voi olla yhtä hyviä ihmisiä kuin minä.

Toki on niitäkin naisia jotka kuuntelee musiikkia. Niillä on Nirvanan ja Nick Caven ja Mewin ja muiden tyttöbändien levyjä hyllyssä ja niillä on mielipiteitä ja tietoa. Ne on melkein järkiään miesten kouluttamia. Ne on olleet radionkuuntelijoita kunnes ovat tavanneet jonkun valveutuneen miehen, joka itsensä uhraten on sivistänyt naista soittamalla yöt läpeensä levyjä ja selittämällä, minkä takia Alkaline Trio on parempi kuin Klamydia, vaikka eräällä tapaa katsottuna molemmat bändit esittävät punk-musiikkia.

Elokuvien kanssa on usein sama juttu, naiset sanovat katsovansa kauhua, trillereitä ja Johnny Depp -elokuvia. Jos niiltä kysyy et nimeä joku keskivertoa huomattavasti parempi elokuva, niin ne mainitsee Titanicin ja Karibian merirosvoista kertovat elokuvat. Muita elokuvia niistä ei saa irti millään. Kirjojen kanssa on harvemmin tämmöinen tullut vastaan, johtunee siitä että kirjoja ei voi lukea huomaamattaan. Sen takia kirjoja lukevat naiset onkin parhaita.

Vai onko satujen kuninkailla semmoinen salajuoni, että kunhan tuo minun poika nousee valtaistuimelle, niin piankos se yhden nousukkaan nutistaa ja yhdistää valtakuntani taas kokonaiseksi ja kauniiksi. Koska armeija kuitenkin olisi uskollinen kuninkaalle, ei sillä puolen valtakunnan kuninkaalla olisi mitään jakoa pärjätä sodassa. Miten ne satujen kuninkaat ovatkin niin huonoja hallitsijoita, että ne ei koskaan mieti, onko se tyttären pelastaja edes sovelias – tai halukas! – hallitsemaan kokonaista maata? Koska satuja lukiessa panee väkisin merkille, että sankarit harvoin ovat sankareita. Köyhiä suutareita tai mylläreitä, varkaita, kerjäläisiä ja laiskureita, joilla useimmiten käy vain aivan mieletön – voisi sanoa satumainen – tuuri ja kaikki menee putkeen.

Paitsi että ovat usein rupusakkia, ovat satujen sankarit usein myös hyvin häikäilemättömiä saavuttaakseen päämääränsä. Ensin huijataan paholaiselta taiottu kukkaro, josta ei raha lopu. Paholaisen taikarahoilla ostetaan seitsemän peninkulman saappaat, joiden avulla onnistutaan varastamaan kaikenkatkoja miekka. Miekan turvin saadaan haltuun näkymättömäksi tekevä hattu ja sitten lähdetään sotimaan sitä kammoittavaa jättiläistä vastaan, jonka käsissä on moni uljas naapurimaan prinssi kuollut. Usein käy niin ikävästi, että taitojen puuttuessa joku urakehityksen kannalta tärkeä ihminen (prinsessa tai kuningas) kuolee, mutta ei hätää; voidaan uhata taittaa suden pennulta tai kuningashauelta niskat, ellei susiemo tai hauki paljasta elämänveden lähteen sijaintipaikkaa. Sitten vaan nautitaan työn hedelmistä ja eletään onnellisina elämän loppuun asti.

Riivatun luikurit.

Mikähän siinä on, että kun minä olen mies ja mulla on miespuolisia ystäviä. Ja me ollaan toinen toistamme parempia ihmisiä. Niin silti saa todeta aina vaan ja uudestaan, että kaikki naiset on aina varattuja. Jos sattuukin olemaan joskus nainen jossain joka ei ole (varattu), niin ihan varmasti (semmoisia naisia kyllä on jotka ei olekaan naisia, mut niistä kirjoitettaneen enemmän ihan erinäköisillä sivuilla) siihen on hyvä syy. Sanotaan siis vaikka että kaikki hyvät naiset on aina varattuja.

Jos se loppuisikin tuohon, niin sittenhän asiain tola olisi selitettävissä sillä, että vika on minussa ja tovereissani. (Vaikka minussa ainakaan ei ole mainittavampia vikoja.) Mutta kun ei se lopu! Kun asian tuo esiin naispuolisten ihmisten kanssa, saa kuulla että nainen ystävineen, oivallisia naisia kaikki, on vakuuttunut kaikkien miesten olevan aina varattuja. Ainakin kaikkien hyvien miesten, niistä ei edes puhuta jotka kuuntelevat Corollassaan vieläkin E-roticia tai korvaavat puheessaankin osan kirjaimista num3r0ill4.

Missä niitä kelpo naisia sitten muka tapaa? Ei ainakaan harrastuksissa. Puhun nyt omista harrastuksistani. Minähän olisin ihan myyty, jos kirjastossa tulisi joku neito sanomaan että ”Ai tuo on tuo Volter Kilven Kirkolle. Ootko lukenu Putkinotkon?” Ja tuo oli siis se kaikkein todennäköisin tilanne, jossa kohtaisin naisolennon harrastusteni parissa. En osaa kuvitella et ketään tulisi vastaan kolutessani jonkun autioituneen maalaistalon eltaantunutta kellaria. Totta kyllä, minun harrastukset ei ole niitä parhaita mahdollisia parinmuodostuksen suhteen. Mut en kyllä ala harrastamaan joogaa tai pilatesta tai body pumpia vaan siksi, että pääsisin jotain spandex-pirjoa jututtamaan. Mitä minun pitäisi alkaa harrastaa et tapaisin kiinnostavia, vapaita ja täyspäisiä naisia? Vaikka vaan yhdenkin. Kertokaa se mulle, niin saatte kutsun häihini.

Vaikka pyörällä pääseekin kovaa (ainakin tarvittaessa. Pääseehän pyörällä hitaamminkin jos ei ole kiire tai poliisit perässä.), on eteneminen silti paljon vaivattomampaa kuin juosten tai potkulaudalla tai suksilla tai millä potkukelkalla hyvänsä. Pyöräillessä saa istua rauhassa ja katsella ohi lipuvia – tai kiitäviä – maisemia ylhäisestä korkeudestaan, saapa katsella autoilijoitakin alaspäin, noita maailmantuhoavia ja ylihintaisia pelti- ja muovipömpeleitä. Pyöräillessä kuulee harakan (Pica pica) ja kivitaskun (Oenanthe oenanthe) laulun, voi iskeä silmää vastakkaisen sukupuolen (Homo sapiens sapiens) edustaville edustajille, ehtii väistää hyvin tietä ylittävää siiliä (Erinaceus europaeus) ja on sanalla sanoen paljon enemmän osana maailman menoa kuin autoillessa. Jos luonto ei miellytä ja haluaa omaa rauhaa, voi pivoon tallettaa soittimen, laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella Sparksia ja Venetian Snaresia ajellessaan ja musiikki muodostaa ikään kuin suojaavan kupolin ympärille, saa olla autuaan tietämätön mistään (etenkin niistä sukupuolen edustajista, naisista on vaan harmia) ja matka vaan taittuu kun Maelin pojat laulaa.

Entäs kaupungissa sitten! (Edellisessä kappaleessa puhuin maantie- eli ruraaliajosta, kun siellä matkalla oli niitä eläimiäkin.) Siinä missä autot seisoo valoissa ja kävelijät astuu tahtomattaan purukumiin, joka ei irtoa kengästä millään, pyöräilijä luovii ohi heistä kaikista, luikahtaapa risteyksenkin yli päin punaisia jos vaan autoja ei ole liian lähellä, etenkään poliisiautoja. Ja kun puhutaan luovimisesta ja ohi luikahtamisesta, ei voi jättää mainitsematta lohdutonta testamenttia synkeästä ajastamme: hyväntekeväisyysihmistä. Enkä edes puhu niistä Unicef-lippailla rytmiä ravistelevista kolikonpyytäjistä, vaan näistä liiveihin puetuista idunsyöjistä, jotka pyytävät minuutin aikaasi ja käyttävät viisi. Vielä joitakin aikoja sitten niistä olennoista pääsi ohi 50 metrin katseella*, mutta tätä nykyä ne ei luovutakaan niin helposti, vaan ovat kuin hirvikärpäsiä ja halajavat vertasi, tai rahaa, mitä ne nyt tapaa pyytääkään. Vaan polkupyörä ratsastaa jälleen apuun! Aina ei tarvitse edes lisätä vauhtia, kunhan vaan kaartaa tyylikkäästi anojasta ohitse, mielellään tuulen yläpuolelta ettei tarvitse haistella hassiksen ja tofun katkua.

*50 metrin katse: Katsotaan melkein suoraan eteenpäin, loivasti alaviistoon. Melkein kuin olisit huomannut puolen korttelin päässä maassa setelirahan ja katseesi voimalla estäisit muita huomaamasta sitä ennen kuin ehdit itse paikalle. 50 metrin katseessa on ensiarvoisen tärkeää olla muodostamatta katsekontaktia kenenkään kanssa, etenkään hullujen, humalikkojen tai humanitäärisen avun pyytäjien. Se on se kolmen H:n muistisääntö.

Oli outoa huomata, kuinka noin älyttömän lyhyessä ajassa oppi uusille tavoille, lähinnä kävelemään väärällä puolella katua ja kysymään kassaneidiltä et miten menee. Senkin unohdin, miltä täkäläiset setelit näyttää. Oudon muotoisilta ne tuntuu vieläkin, ohstralialaisrahat oli pitempiä ja kapeampia. Ja jotenkin muovisen tuntuisia. Jos haluatte auttaa minua sopeutumaan Suomen oloihin, niin voitte lähettää seteleitä että saan tuntumaa.

Pieneltä ja ilmavalta näytti Suomi kun palasin, ja raikkaalta. This is a fresh country! Everything here is fresh! I will do well here. (Siinä vähän Eddie Izzardia mukailin, alkuperäinen juttu oli paljon hauskempi. Oma häpeänne jos ette tiedä mistä puhun.) Lensin siis Brisbanesta Sydneyhyn, Sydneystä Abu Dhabiin, Abu Babusta Lontooseen ja Lontoosta Helsinkiin. Helsingistä kolkkasin junalla Joensuuhun ja täällä ollaan vaan.

Se minua arveluttaa kovin, että kun olen aina ollut tämmöistä tyhjänpäiväsitä weblog-toimintaa vastaan. Että mikä minut oikeuttaa kirjoittamaan yhtään mitään, nyt kun ei ole edes tuota matkapäiväkirjanpidon suomaa tekosyytä. Niin vaikka se, että a) ei oo muutakaan tekemistä. Ja b) kun muutkin, niin miksen minäkin. Varmaankin kirjoitan tänne ajoittain maailman epäoikeudenmukaisuuksista (kuten hyttyset ja rahanpuute ja parisuhteettomuus) ja muutenkin pidän semmoista pientä kitinää ja kuvittelen että viestini tavoittaa miljardeja ihmisiä ympäri maailman. (Miljardit ei ehkä puhu suomea, mut onhan niitä kaikenlaisia hirmu käteviä käännösohjelmia, babelfishia ja muita. On se kumma jos ei mene viesti perille.)