Laatikkolauman keskellä

Olinpahan toissa. Zed antoi Elizabethin numeron ja Elizabeth sanoi etta keskiviikkona 8.30 Middle Brightonissa Black Streetilla. Eihan 8.30 ole edes kovin aikaisin aamulla, mutta kun ottaa huomioon et Middle Brightoniin on tunnin matka tasta kavellen ja vaunulla ja taas vahan kavellen ja lopuks junalla, niin se on sitten 7.30. Ja kun mina en ole aamuisin tehokkaimmillani, niin on hyva varata 45 minuuttia vaadittuihin toimenpiteisiin. Nyt ollaan kellonajassa 6.45. Kun tahan lisataan tieto siita, etta edeltavina oina olen mennyt nukkumaan viiden ja seitseman valissa aamulla, paastaan helposti tulokseen etta sain unta vasta puoli viiden jalkeen. Kyllahan kaks tuntia riittaa, eikos se ole se suositeltu maara aikuiselle? Niin.

En ole koskaan nahnyt yhdessa paikassa niin paljon pahvilaatikoita kuin siella varastolla. Aivan tolkuttomat maarat. Korkeita kasoja, kolme, nelja metria. Pahvilaatikkopaljouden keskella kapeita kujia, joilla kavellessaan sai pelata musertuvansa kiikkeran vuoren alle. Niita laatikoita sitten alettiin ohjeiden mukaan jarjestelemaan, mina ja Simon Ruotsista ja Oliver Kanadasta ja Oliverin kaveri, tuota, Gulliver. Myos Kanadasta. En oo ihan varma et oliko sen nimi Gulliver, varmaankaan ei. En muista et mita se sanoi. (Suomen vaestotietojarjestelma tuntee kaksi Gulliveria, toinen on syntynyt vuosien 1920-1939 valilla ja toinen 2000-2007. Enpa ois arvannu. Tarzaneita on vaan yks, syntynyt 1960-1979 valilla.) Niin… laatikoita. Joo. Elizabeth kaski kantamaan niita paikasta toiseen ihan (naennaisen) mielivaltaisesti, I want these ones over there and that one over here. Minut se nainen ylensi jonkin ajan jalkeen kokoamaan sankya, kai se huomasi sen valtaisan potentiaalin mika minussa kiertaa ja kihelmoi. Kylla niista osista tuli semmoinen sangynkaltainen valmiste, hyva risto. Takaisin laatikoiden pariin. Paitsi etta ruokatunti. Elizabeth sanoi et meilla on kiireinen paiva tulossa, pitakaa pojat tunnin tauko.

Miettikaapa, rakkaat lukijat, tuota tahoillanne hetki. Minun ajatuksissa ei ollenkaan toimi tuommoinen yhdistelma, etta kiire ja tunnin ruokatauko. Niin se kuitenkin sanoi viela uudestaankin, kun kavin kysymassa etta tuntiko se nyt oli, naita maan tunteja? Elizabethin aiti tuli keittiotilaan vahan ajan paasta ja kaivoi suuresta muovikassista jokaiselle puolitoista leipaa ja kourallisen annospakkauksia erilaisia tilkkeita kuten ketsuppia, tartar-kastiketta ja maapahkinavoita. Etta lounas. Syotiin vartti. Vaihdettiin nakemyksia rock-festivaaleista, nuorisomusiikista ja eri maiden erikoisruokalajeista 45 minuuttia. Sitten Elizabethin ruma naama killistelikin jo ovella, etta toihin pojat, nimittain! Pihalla oli juuttaallisen kokoinen kontti, semmoinen laivarahtilaatikko, vaittaisin et se oli jotain kymmenen kertaa 2,5 kertaa 2,5 metria. Tuota luokkaa kumminkin. Ja se kontti oli taynna paffilaatikoita, siis pakattu ihan tetris-tayteen. Kahdeksasta 35 kiloon oli ne laatikot, niita kannettiin varaston katkoihin ohjeiden mukaan. Tyhjentamisen loppuvaiheessa tuli auto hakemaan sita konttia ja Elizabeth tuli hoputtamaan, et minahan sanoin et meilla on kiireinen paiva tulossa, tehkaa nopeammin. Oli se onni et istuttiin tunti puhumassa tyhjaa taukohuoneessa, muuten ei valttamatta olisi tullut edes ihan hirvea kiire.

Kun viimein saatiin kontti tyhjaksi, alkoi laatikoiden uudelleenjarjestely. Elizabethin mieli muuttui vahan valia ja jos asken piti A0206-laatikot laittaa tuonne nurkkaan neljan pinoihin, nyt ne piti siirtaa tahan ja laatia viiden, tai kolmen, laatikon pinoja. Ylettoman saatamisen jalkeen oltiin valmiita. Seuraavaksi inventaario! Alettiin tarkistaa et oliko kutakin laatikkoa tullut niin monta kappaletta kuin piti. Amatoori voisi helposti luulla, etta kyseinen tyovaihe olisi sujunut luontevammin siina vaiheessa kun konttia tyhjennettiin, mutta kai se sitten oli parempi yrittaa muistella et minne vietiin mitkakin laatikot ja tuliko ne kaikki vietya samaan paikkaan. Kolmen tarkistuslaskennan jalkeen tulos oli se, etta kaikkia laatikoita oli joko liian vahan tai liian paljon. Ei kuulemma haitannut, it’s ok, it’s beautiful.

Pihaan ajoi uusi auto, jonka kyydissa oli uusi kontti. Oh Boy! Viela isompia ja painavampia laatikoita! Oh boy! Ja eikun vaan. Homma alkoi puuduttaa jo aika pontevasti, tai sitten laatikoissa oli kryptoniittia koska tunsin voimieni hupenevan sita enemman, kuta useampia laatikoita raahasin alati tayttyvan varastohallin synkkeneviin syovereihin. Siella hallissa kun ei ollut valoja ollenkaan, kaikki valo mita oli tuli kattoikkunoista. Viimeisen tunnin aikana alkoi jo olla vaikeuksia erottaa koodit laatikoiden kyljesta, kun piti taas siirrella ja jarjestella uudestaan et saatiin kaikki mahtumaan sisalle. Jos minun ei koskaan enaa tarvii tehda tuota tyota, niin sekaan ei ole liian lyhyt aika.

Kotimatkalla kavin vaunua odottaessani hakemassa Nalkaisen Jaakon ravintolasta hampurilaiseineen, kun muistin etta mulla ei ole mitaan valmista ruokaa enka ollut vahaisimmassakaan maarin aikeissa alkaa valmistamaan mitaan kymmenen tunnin tyopaivan jalkeen. Ollessani poistumassa vaunusta vieressani seisoi tavallisen typeran nakoinen nuorisolainen, joka ovien avauduttua tarttui ahnaasti paivallispussiini ja ampui juoksemaan ulos. Otteeni piti ja paperi noyrtyi, japikan saaliiksi jai noin neljannes Hungry Jack’sin pussista. Se vandaali kaantyi muutaman metrin turvavalin paasta suuntaani ja huusi jotain, en ymmartanyt sanaakaan sen varkaantekeleen aantelysta. Ei se kuitenkaan kuulostanut silta etta nyt jain ilman ruokaa, voi voi. Enemmankin siina oli semmoinen “haa haa, revin sinun ateriapussin rikki” -savy. Ihme otus oli se. Muutama nainen tuli kysymaan et oonko mina kunnossa. Aika erikoinen kysymys sinansa et se hyokkays ei kohdistunut minun henkiloon vaan siihen omistamaani pikaruokaan, mut ehka ne ajatteli semmoista “syvalle sydameen sattuu” -skenaariota.

Paasin lopulta kotiin. Soin. Menin nukkumaan. Herasin 13 tuntia myohemmin. Ponnistelin itseni sangysta alas. Kamppailin jaakaapin oven ja mehupullon korkin auki. Olo oli kuin koomasta heranneella, tuntui et mika tahansa fyysinen ponnistus on liian ponnistava fyysinen toimitus. Ai niin muuten, siita tyosta maksettiin 15 dollaria tunnilta. Miinus verot. Eli ei melkein yhtaan mitaan. Mut kai se oli arvokas kokemus, tai jotain.

Se on se yks risto.

Tama ei ole blogi. Ennen lahtoani mulle ehdoteltiin etta bloggaisin matkoiltani. Vai mika se sana onkaan, onko siina vaan yks gee. Miten hyvansa, en aio blogata. Mulle se sana edustaa kaikkea semmoista, minka takia koko interwebs pitaisi sulkea. Nykyihmisilla on liikaa vapaa-aikaa ja sen ne mokomat kayttavat kirjoittamalla verkkopaivakirjoihinsa, etta tanaan soin jukurttia raakana kun mysli loppui. Sitten kun joku muu yrittaa paasta helpommalla kirjoittaessaan vaitoskirjaa myslista ja hakee sita guuglella, niin tulokseksi saa jonkun vaasalaisteinin blogin. Tai voi se teini olla muualtakin, vaikka Vöyri-Maksamaalta tai Vähästäkyröstä.

Monet ihmiset ottivat asiakseen muistuttaa ennen lahtoani et “kerro sitten kuulumisia sielta”. Teille hyvakkaille pitaisi taalta muka kirjoittaa etta kenguru ja koala ja oopperatalo. Niin sen takia mina taman sivun laadin, ajattelin etta paasen helpommalla kun kerron ihmisille etta sielta osoitteesta loytyy kuulumisia, jos loytyy. Se on sit teista kiinni et kaytteko lukemassa niita kuulumisia.

Minun tekis mieli olettaa et kaikki jotka tata lukee, tietaa matkani kaanteet tahan asti. Mut stalkkereita ja sivulle vahingossa eksyneita varten tiiviste: He was a cop, and good at his job. But he committed the ultimate sin, and testified against other cops gone bad. Cops that tried to kill him, but got some random guy instead. Framed for murder, now he prowls the outback. A traveller among travellers, a backpacker – a RENEGADE.

Jotenkin noin se muistaakseni meni. Tammikuun viimeisena paivana astuin koneesta ulos Sydneyssa, siella allistelin pari viikkoa kunnes otin bussin etelaan. Melbournessa oon ollut nyt jotain kuus viikkoa ja vahan paalle. Pitas kysya Terolta, se muistaa paivamaarat. Teron kanssa siis matkaa teen, jos ette tiia kuka se on niin ottakaa selvaa.

Oon ollut tahan mennessa toissa Tony Yakoub -nimisella roistomaisella rakennusurakoitsijalla ja erittain lyhytaikaisesti My Chemist -apteekin varastolla. Toiden saanti on taalla aika nihkeaa jos ei ole lujaa ammattitaitoa ja aukotonta ceeveeta siita todisteena. En oo viela kuitenkaan lahdossa harvest trailille, koitan ensin sinnitella paallystetyilla teilla ja valaistuilla kaduilla, kaukana kaarmeista ja myrkkyotokoista.

Naamakirjaihmisille tiedoksi: se kayttamani Journaling-sovellus osoittautui huonoksi, siirryin tammoiseen. Oletettavasti parempaan. Saatan joskus ehka kopioida ne vanhat jutut sielta tanne, tai sit en.